Äkkipikainen syntyi kuin nimensä kertoo, se vain tuli. Olin katsellut sitä aikani työhuoneen lattialla läsöttämässä ja ajattelin, että ei tuota voi mihinkään käyttää, mutta sitten tuli hetki jolloin se avautui. Se vain tuli.  Maalaus on tehty jo nuorena ja tunsin, että se huusi vielä jotain. Sitten tajusin lätkiä siihen kuvia, kollaasista kun on kysymys, Mäki avaa työtään.

Rajuhko teos paljastaa taiteilijan mukaan hänen piilevää temperamenttisuuttaan.

– En sanoisi, että uskon uudelleensyntymiseen, mutta jostain noita välimerellisiä äkkipikaisia purkauksia tuntuu kumpuavan, hän nauraa.

Mäki kertoo myös päättäneensä tarkoituksella olla tekemättä ”kuvataidetta”.

– Yritin olla tekemättä väkisin mitään sellaista valmista. Olin työskentelyssäni vapaampi kuin koskaan aiemmin, mutta samalla hyvin määrätietoisissa fiiliksissä. Samaan aikaan vapaa ja määrätietoinen. Annoin intuitiolle vallan. Muutenkin viime aikoina olen päästänyt useasta taakasta tietoisesti irti, kuten hyvä–huono-asetelmasta, se on aivan toissijaista. Minua ei kiinnosta, pidetäänkö taidettani hyvänä; ja jos joku sanoo töitäni keskinkertaisiksi, voin todeta, että selvä, omasta mielestäni olen vähintäänkin toiseksi paras Jyrki Anselmi Mäki, hän nauraa jälleen.

– Yhteisen kollaasitaiteen koen olevan vastareaktiota sille kuuluisalle suomalaiselle sisulle, jossa aina pitäisi pärjätä itse, yksin, se on huonoa sisua se. Nämä kuvat ahdistavat itseäni ihan oikeasti ilman mitään itseensäkäpertymistä. Teini-ikä oli hirveää aikaa, Mäki puistelee päätään.

Näitä aiheita Mäki kuvailee myös näyttelytekstissä. ”Syyllisyys ja häpeä ovat tunteista raskaimmat. Niiden käsitteleminen ja työstäminen taiteeksi on haastavinta, helvetin vaikeaa. Ja taiteilijalle väistämätöntä. Taiteessa tunne on tärkeintä. Voi siinä samalla olla muutakin. Mutta se, että taiteilija onnistuu välittämään, herättämään katsojassa / kokijassa tunnereaktion on ensiarvoista. Tunne se on myötähäpeäkin.”