Harry Salmenniemi ponnahti julkisuuteen kokeellisella, paikoin nonsensemaisella runokokoelmalla Texas, sakset vuonna 2010. Lisää kuplintaa, vääristyneitä mielikuvapintoja ja -assosiaatioita Salmenniemi tarjosi runoteoksissa Runojä sekä Kivirivit. 2013 ilmestynyt Kivirivit alkoi viitoittaa proosamaisilla virkkeillään siirtymää novellikirjallisuuteen.

2010-luvun lopun teokset Uraanilamppu ja muita novelleja sekä Delfiinimeditaatio ja muita novelleja jatkoivat kokeellisilla linjoilla sekä haastoivat perinteisen novellimuodon sommittelullaan ja narratiivillaan. Kuten huomaattekin, myös Uhrisyndrooma ja muita novelleja -kirjan nimeen piti yhtenäisyyden nimissä ympätä toteamus muista novelleista.

Uhrisyndroomaa voitaneen pitää Salmenniemen eheimpänä ja omalaatuisimpana novellikokoelmana. Niminovellin ohella muut novellit keskustelevat keskenään ja luovat maiseman salmenniemimäiseen kertojaan ja dystopiseen sotaan, jossa uhrit kamppailevat oikeudesta elämäänsä.

Novelleja voitaneen kuvailla Raymond Carverin kaltaiseksi mysteerikerronnaksi, jossa avoin novelli jättää lukuisia tulkinnan mahdollisuuksia sekä enemmän kysymyksiä ja sosiaalisia tilanteita kuin vastauksia ja maisemakuvia. Salmenniemen kaltainen kirjailijarukka paljastaa epävarmuutensa tukirahojen sanelemassa maailmassa ja penää kriitikolta jotain muutakin kuin ”sattumanvaraisuutta” tai ”kehumista ja markkinointia”.

Kummallinen autofiktiivinen introspektio niminovellissa ”Uhrisyndrooma” rikkoo ensikerran alkujaan maltillisen ja traditionaalisen novellirakenteen, penää kertojaminältään vastauksia ja suo kertojalleen sekä lukijalleen muutaman vastauksen ja lukuvihjeen. Salmenniemi sättii kriitikoita ja itseään sekä uhriutuu ollakseen uhrisyndroomaa.

Yleensä yksisanaiset novellien nimet tarjoavat vanhakantaisen tavan loppuratkaisun tulkintaan, mutta kirjaa kokonaisuutena lukien uhriutumisen tematiikka saa kutkuttavia piirteitä. Muuten kelpo novellikokoelma rikkoutuu kömpelöön, miltei pastissin puolelle lipsahtavassa novellissa ”D’Amour”, joka nimensä puolesta on juurikin sitä, mitä otsikko antaa ymmärtää. Parhaimmillaan Salmenniemi on kuvatessaan nurkkaan ahdistettua ihmispoloa, joka joutuu tekemään pakotettuja ja moraalisesti arveluttavia tekoja muttei tuntemaan onnea tai vapautta.

Kokeellinen ja painajaismainen ”Sukufilmejä”-kollaasi valokuvineen ravistelee vihdoin esiin kritiikin alussa mainitun kokeellisen Salmenniemen: Tarkovski ja Lynch, Malick ja varhainen Aronofsky kummallisine perhekuva-albumeineen hämmentävät. Lyhyet synapsit kertovat tabumaisista tragedioista ja elämän dissonassista. Unimainen, kolmekymmensivuinen kokonaisuus toimii erikoisena näytelmän, elokuvan, valokuvan ja sanataiteen kollaboraationa. Mielikuviltaan novelli lumoaa: ”Tädin painajaiset paljastetaan tavalla, joka vaikuttaa edelleenkin nykyelokuvaan.”

Kun Salmenniemi on päässyt mukavuusalueelleen kokeellisuuteen, on myös mainittava erinomainen ja subjektoiva ”Viitteitä”, jossa kertojaminä lopulta ylianalysoi teoksensa ja samalla erään Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan mielenmaiseman. Typerryttävyydessään ja humoristisena kattauksena jopa Haanpään omia latujaan hiippailevat varjot tai Veijo Meren viekkaat eksistentialistihahmot kalpenevat: itseironian taso virittäytyy hienotunteiseksi terapiaistunnoksi kirjailijan mielen uhrialttarille.

Novellikokoelmana teos on rikastuttava ja obskuuri kokemus, joka lopulta näyttää sotaisan ja pasifistisen tavan olla uhri. Salmenniemen tapa käsitellä kieltä ja mutkistuneita mielikuvia vetoaa minimalistisilla piirteillään ja kutistuneilla havaintotasoillaan. On ilo todeta, että suomalaisella novellitaiteella menee jälleen kelvosti, kun Harry Salmenniemi on uhrautunut puolestamme.