Helmikuussa 2020 julkaistiin toimittaja Riikka Suomisen avoimia suhteita käsittelevä esikoisromaani Suhteellisen vapaata (Otava), joka sai varsin paljon julkisuutta. Keväällä Suominen tuntui puhuvan avoimista suhteista lähes joka lehdessä, tv- ja radio-ohjelmista puhumattakaan. Avoimia suhteita käsiteltiin jutuissa aiemmasta poikkeavalla tavalla: puhujana oli keski-ikäinen ja keskiluokkainen pitkän linjan toimittaja, ei nuori vaihtoehtoihminen, jonka ainoa ominaisuus on parisuhdenormatiivisuuden rikkominen. Avoin suhde rakentui jutuissa mielekkääksi aikuisen ihmisen valinnaksi eikä joksikin marginaaliseksi, jota nuoriso harjoittaa kunnes kasvaa siitä ulos ja palaa kiltisti yksiavioisuuden helmaan.

Jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä ei aina ollutkaan juuri Suominen: loppukeväästä avoimista suhteista puhuikin aiheesta tietokirjan kirjoittanut Paula Tiessalo! Ja sitten lehtiin ilmestyi Kirsi Hytönen, joka oli myös kirjoittanut omakohtaisen kirjan parisuhdenormatiivisuuksien rikkomisesta! Eikä tässä vielä kaikki: Kustannusyhtiö Kosmos julkaisee syksyllä ajatuspaja Demos Helsingissä työskentelevältä tutkija Mirja Hämäläiseltä kirjan, joka on nimetty ytimekkäästi Avoimet suhteet!

Yhtäkkiä suomalaisessa mediassa on lukuisia iloisia keski-ikäisiä naisia kyseenalaistamassa pa­ri­suh­de­nor­ma­tii­vi­suut­ta, roikkumassa puista ja juomassa skumppaa. 

Avointen suhteiden kirjakevät

Luonteeltaan kirjat ovat toki erilaisia. Riikka Suomisen teos on juonivetoinen viihderomaani. Blogissaan Suominen kertoo, että romaani sai alkunsa tekstinpalasista, joista hän alunperin suunnitteli esseekokoelmaa. Kustantamossa työskentelevät ystävät kuitenkin suosittelivat kirjoittamaan teemasta romaanin esseekokoelman sijaan.

Suominen toimittaa kesällä Yle Puheelle myös kahdeksanosaista ohjelmasarjaa Vallattomia suhteita, jossa ohjelmakuvauksen mukaan ”kyseenalaistetaan vallitsevia näkemyksiä rakkaudesta ja seksistä ja kuullaan tosia tarinoita suhteista, jotka eivät mahdu vallitsevaan normiin”. Radiossa Suominen pääsee laajentamaan romaanin teemaa tunnin jaksoissa eri haastateltavien kanssa.

Terveystoimittaja Paula Tiessalon ja seksuaaliterapeutti Aune Karhumäen Parisuhdepäivitys – Uudet säädöt rakkaudelle (Atena) puolestaan on selkeästi tietokirja, joka perustuu monisuhteisissa asetelmissa elävien ihmisten haastatteluihin ja parisuhteita koskevaan tutkimukseen. Toimittaja Kirsi Hytösen Naisen kolmas elämä – nautinnon vuodet (Basam Books) on omaelämäkerrallinen opaskirja, jossa Hytönen kertoo suhdejärjestelystä, johon kuului pitkä avioliitto vastikään edesmenneen runoilija Leevi Lehdon kanssa sekä joukko nuoria rakastajia. Hytösen teosta voi lukea myös surutyönä aviomiehen kuoleman jälkeen.

Teoksia yhdistää se, että kirjoittajat ovat julkisuudessa kertoneet avoimesti kirjojen perustuvan omiin kokemuksiin ja kirjoittamisen motiivin olleen nimenomaan omien, normatiivisesta yksiavioisesta parisuhteesta poikkeavien suhdevalintojen tekeminen näkyviksi. Yhdistävä tekijä on myös se, että kirjoittajat ovat keski-ikäisiä naisia, Hytönen jo hyvän verran kuudenkymmenen tuolla puolen. Hytönen ja Suominen kuvaavat itseään heteroiksi, Tiessalo biseksuaaliksi, mutta haastattelujen perusteella kaikki ovat lähteneet kyseenalaistamaan parisuhdenormeja heteroavioliitosta käsin.

Monisuhteisuutta myös lähestytään teoksissa ensisijaisesti avointen suhteiden käsitteen kautta. Kirsi Hytönen ja hänen aviomiehensä avaavat yli kymmenen vuotta kestäneen liittonsa rinnakkaissuhteille, Suomisen romaanissa naisen seksuaalinen haluttomuus ratkaistaan avaamalla suhde eli sopimalla, että avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat hyväksyttäviä. Tiessalon ja Karhumäen kirjassa käsitellään monisuhteisuutta laajemmin ja kuvataan esimerkiksi polyamoriaa, eli vastuullista ja tunnepohjaista monisuhteisuutta ja BDSM-suhteita, joissa keskeistä on osapuolten välinen seksuaalinen valtaero.

Tietenkään mainitut kirjailijat eivät ole ensimmäisiä, jotka ovat Suomessa kirjoittaneet yksiavioisesta parisuhdemallista poikkeavista ihmissuhteista, mutta aiemmin teoksia on ilmestynyt yksittäisinä, ehkäpä kerran viidessä vuodessa. Esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestynyttä, Marjo Vilkon polyamorista suhdetta käsittelevä romaania Vilpitön sydän – Romanssi (S&S 2018) käsiteltiin julkisuudessa ainutlaatuisena kuvauksena poikkeuksellisesta ihmissuhdevalinnasta. Haastatteluissa Vilkko joutui väistämättä puhumaan paitsi romaanistaan myös omien ihmissuhteidensa järjestelyistä.

Oman hajanaisen otantani pohjalta Vilkko vaikuttaa olevan lähes ainoa ”kulttuuripersoonaksi” määrittyvä henkilö, joka suomalaisessa julkisuudessa on viime vuosina puhunut monimuotoisista parisuhteista: esimerkiksi polyamoriasta kertovat lehdissä yleensä ”tavalliset ihmiset”, joiden erityinen ominaisuus oli parisuhdemuoto, ei se, että he olisivat käsitelleet työssään tai taiteessaan erilaisia parisuhdemalleja.

1970-luvun seksiradikaaleista umpiuskollisuuteen

Radio-ohjelmassa Suominen kertoo, että moni hänen haastattelemansa 45-vuotias nainen ei ollut koskaan ennen kuullutkaan avoimista suhteista. Kyse on siis 1970-luvulla syntyneistä, minun ikäisistäni naisista. Suominen tulkitsee, että avoimista suhteista olisi 1960- ja 1970-luvuilla puhuttu enemmän mutta että aihe olisi painunut vuosikymmeniksi näkymättömiin. On siis sinänsä ihan mahdollista, että nykyiset keski-ikäiset olisivat eläneet koko aikuisikänsä tilanteessa, jossa yksiavioisuus on ollut ainoa tarjolla oleva suhdemuoto niille, jotka eivät ole kuuluneet queer- tai kinky-yhteisöihin.

Kirjaston poistohyllystä käsiini osui vuonna 1979 ilmestynyt Ulla Käkönen-Anobilen ja Richard J. Anobilen teos Matkalla vapaaseen avioliittoon (Tammi), jossa kyseenalaistetaan parisuhdenormatiivisuuksia hyvin samanlaisin sanavalinnoin kuin tämän kevään uutuuskirjoissa: miksi seksuaalinen rakkaus rajoittuisi vain kahden ihmisen välille, kun muitakin rakkauksia, esimerkiksi vanhemman ja lapsen välistä, on mahdollista jakaa useammalle ihmiselle?

Kirja kuvaa 1930–1940-luvuilla syntyneitä amerikkalaisia, toisen maailmansodan jälkeen kasvaneita nuoria, jotka kyseenalaistivat paljon muutakin kuin yksiavioisen parisuhteen. Teoksella on yhtä omakohtainen tausta kuin tämän kevään kirjoilla: se perustuu avoimissa suhteissa eläneiden ja elävien ihmisten haastatteluille mutta myös kirjoittajien omille kokemuksille neljän ihmisen ”ryhmäavioliitosta” sekä kolmen hengen tasaveroisesta ihmissuhteesta, jollaisia nykyisin nimitettäisiin polyamorisiksi.

Julkisuudessa puhutaan kyllä pettämisestä, syrjä­hypyistä, Temppareista tai pikkujoulukauden vaaroista vakiintuneelle parisuhteelle, mutta pari­suhde­normatiivisuudesta poikkeavista elämän­tyyleistään ovat yleensä kertoneet lähinnä oudot hipit.

Silti 1960–1970-lukujen ”vapaamielisyys rajoittui heteroseksuaalisen avioliiton kehyksiin”, kuten Juulia Jyränki osuvasti muotoilee. Avioliitto miehen ja naisen välillä oli itsestäänselvä alusta, jolta ponnistaa kohti moninaisempia suhdevalintoja ja myös seksiseikkailuja. Seksuaaliradikaalien 1970-lukua seurasi 1980-luvun konservatiivinen vastaliike reaganismeineen ja thatcher­is­meineen, ja vapaan rakkauden aate jäi menneisyyteen. Ilmankos 1970-luvulla syntyneet eivät ole avoimista suhteista ennen 2020-lukua kuulleetkaan.

Suomalaista seksuaalisuutta 1970-luvulta nykypäivään seuranneen FINSEX-tilastotutkimuksen mukaan uskollisuus parisuhteessa on nykyään suomalaisille erittäin tärkeä arvo. Kiinnostavaa on se, että asenteet pettämiseen ovat vuosikymmen vuosikymmeneltä vain koventuneet: 1970-luvulla suurempi osa avioliitossa olevista oli valmis antamaan pettämisen anteeksi puolisolleen kuin nykyisin. Tämä ei kuitenkaan kerro välttämättä asenteiden koventumisesta ja seksuaalisesti vapaasta 1970-luvusta vaan suomalaisen yhteiskunnan ja lainsäädännön muuttumisesta. Avioliitossa ei enää ole pakko pysytellä hammasta purren ja kaiken anteeksiantaen, mikä selittää sitä, miksi pettämistä ei nykyisin välttämättä jakseta katsella yhtä pitkään kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Mitä nuoremmista sukupolvista on kyse, sitä enemmän parisuhdeuskollisuutta arvostetaan.

Samalla suomalaisten toiveet rinnakkaissuhteista ovat tilastollisesti vähentyneet kuluneiden vuosikymmenten aikana. Tutkimuksessa ei kuitenkaan määritellä rinnakkaissuhteiden muotoa, vaan rinnakkaissuhteiksi määrittyvät niin vaimolta salaiset seikkailut sihteerikön kanssa kuin tasaveroiset polyamoriset suhteetkin.

Toiveiden puuttuminen voi johtua osittain siitä, että monisuhteisuutta ja avoimia suhteita on käsitelty julkisuudessa vähän ja satunnaisesti. Julkisuudessa puhutaan kyllä pettämisestä, syrjähypyistä, Temppareista tai pikkujoulukauden vaaroista vakiintuneelle parisuhteelle, mutta parisuhdenormatiivisuudesta poikkeavista elämäntyyleistään ovat yleensä kertoneet lähinnä oudot hipit, jotka eivät valtavirtayleisön kannalta ole yhtään tarpeeksi keski-ikäisiä tai keskiluokkaisia ollakseen samastuttavia: ”larppaajat ja scifi-ihmiset”, kuten Suomisen radio-ohjelmassa todetaan.

Se, että Suomessa yksiavioisesta parisuhdemallista poikkeavista suhteista on puhuttu julkisuudessa hyvin vähän, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä olisi kaiken aikaa ollut. Juhani Aholla oli suhde ja lapsia sekä vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin että vaimon sisaren Tilly Soldanin kanssa – mutta tietysti kyse oli taiteilijoista, joille epäsovinnaisuus oli suorastaan velvollisuus. Kirjailija Matti Mäkelä puolestaan kirjoitti vuonna 1995 ilmestyneessä esseekokoelmassaan Kaksi vaimoa, no, kahdesta ”vaimostaan”, eli vihitystä aviovaimostaan ja toisesta naisesta, johon hänellä oli suhde. Mäkelä onnistui teoksellaan provosoimaan itsensä valtakunnan sovinistijulkkikseksi. 

Uutta on, että nyt suomalaisessa julkisuudessa parisuhdenormeja kyseenalaistavat keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset alakulttuurien edustajien tai kaksoiselämää viettävien miesten sijaan.

Kun yksiavioisuudesta poikkeavat ihmissuhdevalinnat ovat Suomessa päässeet julkisuuteen saakka, kyse on useimmiten ollut (hetero)miesten tekemistä valinnoista, ja vieläpä jonkinlaisten poikkeusyksilöiden. Uutta onkin se, että nyt suomalaisessa julkisuudessa parisuhdenormeja kyseenalaistavat keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset alakulttuurien edustajien tai kaksoiselämää viettävien miesten sijaan.

Biseksuaalisia normirikkomuksia

Keskustelua yksiavioisesta parisuhdenormista poikkeavista ihmissuhdemalleista on käyty queer-yhteisöjen sisällä jo vuosikymmeniä, mutta vasta nyt keskustelu näyttää purskahtaneen valtavirtaan. Monisuhteiset parisuhdemuodot ovat itselleni tuttuja sekä oman tutkimukseni että henkilökohtaisten kokemusteni kautta (ehkäpä siksi, että olen ”larppaaja ja scifi-ihminen”). Väitöstutkimukseni käsitteli suomalaista biseksuaalisuutta. Tutkimushaastatteluissani kävi ilmi, että biseksuaaleille yksiavioisuus ei ole itsestäänselvä normi vaan siitä on käytävä neuvotteluja sekä itsen että kumppanin tai kumppanien kanssa. Biseksuaali joutuu miettimään, haluaako tai tarvitseeko hän suhteita sekä omaan että eri sukupuoliin, ja jos haluaa, niin millaisia. Samanaikaisia suhteita? Suhteita elämän aikana ylipäätään? Vakiintuneita parisuhteita vai parinvaihtobileitä?

Biseksuaalisuuteen liitetään ennakkoluuloja yliseksuaalisuudesta ja uskottomuudesta, minkä vuoksi monet biseksuaalit kokevat tärkeäksi sanoa ääneen, että seksuaalinen halu ja seksuaalinen identiteetti eivät määritä ihmisen parisuhdemuotoa. Biseksuaalisuus ei ohjaa ihmistä kohti monisuhteisia asetelmia mutta kylläkin pakottaa ajattelemaan yksiavioisuuden normia.

Tutkimuksessani kävi ilmi, että pohdinta oli aktiivisinta niillä biseksuaaleilla, joilla ei ollut seksuaalisia tai romanttisia kokemuksia omaa sukupuolta olevien kanssa ja jotka olivat vakiintuneessa parisuhteessa eri sukupuolta olevan kanssa. Usein nämä yksiavioisuuden normin kanssa kamppailevat biseksuaalit olivat heteromiehen kanssa suhteessa olevia naisia. Naisen kanssa suhteessa olevat binaiset sen sijaan eivät yksiavioisuuden normin kanssa juurikaan kipuilleet. Tulkitsin tämän johtuvan osittain siitä, että lesboyhteisöissä binaisiin kohdistui ennakkoluuloja, joita haastattelemani naiset eivät halunneet vahvistaa omilla parisuhdevalinnoillaan, ja osittain siitä, että heillä oli kokemuksia suhteista ja seksistä miesten kanssa, eikä kokemusten kartuttaminen ollut enää monisuhteisuuden motiivi.

Queer-yhteisöissä parisuhdenormatiivisuudesta on jouduttu keskustelemaan toistuvasti ensin 2000-luvun alussa toteutuneen parisuhteen rekisteröimisen mahdollistavan lain ja vuonna 2017 voimaan tulleen tasa-arvoisen avioliittolain yhteydessä. Keskusteluissa oli itsestäänselvää, että samansukupuolisen avioliitto-oikeuden puuttuminen aiheutti merkittäviä vaikeuksia esimerkiksi perinnönjaon, perheeksi määrittelyn ja yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden näkökulmasta. Keskusteluissa oli kuitenkin läsnä myös queer-yhteisöjen yksiavioisista parisuhdemalleista poikkeava todellisuus ja huoli siitä, että kun avioliitto-oikeus valtion taholta ei-heteroillekin parisuhteille annetaan, oikeutta on myös sovellettava yksiavioisuuden normin mukaisesti. Ei-heteroiden on noudatettava siveellisyyden vaatimuksia heteroita tarkemmin, jotta he eivät vahvistaisi koko queer-yhteisöön kohdistuvia ennakkoluuloja.

Käsittelin aihetta vuonna 2007 yhdessä Juulia Jyrängin, Antu Soraisen ja Helena Jokilan kanssa käymässäni round table -keskustelussa, joka julkaistiin SQS-lehdessä otsikolla ”Intiimiyden uudet normit: Monisuhteisuus haastaa uuskunniallisuuden?” Pohdimme sitä, kuinka nuoret homot ja lesbot ovat ”nykyisin” (siis 13 vuotta sitten) uuskunniallisia, eli he tavoittelevat ensisijaisesti yksiavioista ja pitkäaikaista parisuhdetta villin cruisailun tai vapaan rakkauden metsäkommuunien perustamisen sijaan. Lesbo- ja homoyhteisöissä on 1970-luvun jälkeen kyseenalaistettu yksiavioisuutta myös sen takia, että se on osa valtakulttuurin heteronormatiivisuuta, mutta parisuhdemallien osalta vaikuttaa siltä, että valtakulttuurin normit on omaksuttu myös queer-yhteisöissä.

Erilaiset queer-yhteisöt kuitenkin muodostavat varsin pieniä piirejä, joissa rakentuu valtavirrasta poikkeavia ihmissuhdemalleja, vaikka yksiavioisuutta pääasiassa toteutettaisiinkin. Suomisen radio-ohjelmassa pohditaan sitä, kuinka valtavirtaisesta näkökulmasta yksiavioisuus määrittää entiset kumppanit eli eksät ihmisiksi, joiden kanssa on katkaistava välit ja jotka uudelle kumppanille edustavat aina uhkaa. Siten ero kumppanista tarkoittaa aina väistämättä kumppanin lopullista menettämistä. Queer-yhteisöissa sen sijaan muodostuu eksien verkostoja, joissa mun nyksä voi olla mun eksän eksä, mä itse nyksän eksän entinen kämppis ja mun eksät mun parhaita ystäviä. Lämpimiä ja kestäviä perhe- ja ystävyyssuhteita voi syntyä parisuhteiden raunioille, mikä ei samalla tavoin ole välttämättä mahdollista valtakulttuurin näkökulmasta.

Avioerotragedioista monisuhteisiin romansseihin

Vaikka monisuhteisuudesta on jauhettu queer-yhteisöjen keskusteluissa vuosikymmeniä, on selvää, että nämä keskustelut eivät ole merkittävästi vaikuttaneet ”tavallisten valtavirtaheteroiden” elämään tai suomalaisen julkisuuden tapaan käsitellä yksiavioisuuden normia. Tämä on helposti nähtävissä pelkästään naistenlehtien tai iltapäivälehtien ihmissuhdepalstoja selaamalla.

Myös kirjallisuudessa yksiavioisuuden normin rikkomista on käsitelty yksipuolisesti. Esimerkkinä tästä on se, että olen kuluneen vuoden aikana onnistunut lukemaan kymmenkunta romaania, jotka käsittelevät pettämistä avioliitossa. Saavutus on hämmästyttävä siinä mielessä, että en ole erityisesti hakeutunut pettämisromaanien pariin. Siri Hustvedtin romaani oli residenssin kirjahyllyssä, Nina Lykken kirjassa minua kiinnosti keskiluokkaisuuden kuvaus, Camilla Läckbergin Kultahäkki oli viihdetrilleri ja Jenny Offillin teosta kehuttiin Instagramissa. Silti tarina oli kaikissa lähes sama: avioliitto, nuorempi nainen, johon mies lankeaa, vaimon pettymys ja ahdistus ja ratkaisuna useimmiten avioero.

Missään näistä romaaneista aviokriisin ratkaisuksi ei löydetä suhteen avaamista, eikä miehen rakastuminen toiseen naiseen johda rakentaviin pohdintoihin ja suhteen uudelleenmäärittelyyn. Niinpä on virkistävää, että suomalaisissa, kirjoittajiensa omiin elämänkokemuksiin pohjautuvissa uusissa teoksissa ei jurnuteta parisuhdenormatiivisuuden raiteilla vaan etsitään arkisia, vilpittömiä, vuorovaikutuksellisia ja nautinnollisia ratkaisuja ihmissuhdepulmiin, jotka avioeroromaaneissa vääjäämättä johtavat katastrofiin.

Kenties tavallisten, keskiluokkaisten ja keski-ikäisten naisten kertomat omakohtaiset kokemukset avoimista suhteista ja monisuhteisuudesta muuttavat vähitellen myös suomalaisen julkisuuden tapaa käsitellä parisuhteita ja sitä myötä laventavat tarjolla olevia parisuhdemalleja myös heteroiden saavutettavissa oleviksi.