Muutin helmikuussa sitä, miten toimin. Jo pitemmän aikaa olin tarkastellut kriittisesti uraa, jolle neulani reilu parikymmentä vuotta sitten asettui, mutta olin antanut sen soida keskeytymättä. Talvella tajusin, mihin pandemiavuoden poikkeustilojen kiihdyttämä kappalevalinta oli johtamassa. Ohitin soittimeni automaattiasetukset, tartuin päättäväisesti äänivarteen, nostin sen ylös ja siirsin lepoasentoon.

Levyn pyöriminen pysähtyi. Katsoin liikkumatonta esinettä hetken. Käänsin levymattoa vasten olleen puolen ylöspäin ja käynnistin soittimen uudellen. Nostin neulan levyn aiemmin pimeää puolta kiertävän spiraalin ulommalle laidalle.

Musiikki oli yhtäkkiä erilaista.

On vuoden 2021 kansainvälinen ylikulutuspäivä. On laskettu, että tammikuun alusta laskien me Maa-planeetan lähes kahdeksan miljardia ihmistä olemme heinäkuun 29. päivään mennessä kuluttaneet planeetan luonnonvaroja sen verran, kuin se meille niitä yhden kokonaisen vuoden aikana voisi kestävästi tarjota. Kulutamme siis Maatamme noin 70 prosenttia yli sen kantokyvyn. Jos kaikki Maan ihmiset käyttäytyisivät kuin suomalaiset keskimäärin, tarvitsisimme yli kolme ja puoli maapalloa.

En itse talvella herännyt varsinaisesti siihen, miten paljon kulutan teoillani Gaiaa. Tajuamiseni oli henkilökohtaisempi, oman itsen mikrokosmosta koskeva. Se kuitenkin vahvisti toivoa siitä, että muutos on mahdollinen.

Ihmiskunnan toimintatapojen vuosituhansia kestänyt toisto on uurtanut lajimme luonnolle ja kotiplaneetallemme haitalliset valinnat syviksi juoksuhaudoiksi. Lääketieteen kehityksen mukanaan tuoma väestön hirvittävä kasvu teki elämän näissä juoksuhaudoissa jatkamisen seurauksista katastrofaalisia, ja ihmiskunta huomasi tämän jo ainakin puolisen vuosisataa sitten, mistä lähtien meitä on yritetty saada pysäyttämään levy, mutta jatkamme yhä juoksua siinä haudassa, vaikka tiedämme, ettei se johda minkäänlaiseen pelastukseen.

”Toimimme siten kuin toimimme, koska toimimme siten kuin toimimme”, kirjoittaa Tuukka Nissilä esseessään (s. 9–12). Uskomme siihen valheeseen, että elo tää on meille käskynä vain kohtalon.

Mutta minä sanon: minä voin muuttaa kohtaloani. Me voimme muuttaa kohtaloamme.

Askelmat, joita otamme haudan pohjalta ylös kohti sen reunaa, ovat kovin pieniä, liian hitaita, mutta tunnumme kuitenkin yrittävän. Ei voi väittää, että EU:n pyrkimys tuotantoeläinten häkkikasvatuksen kieltämiseksi olisi vielä kovinkaan suuri teko muiden eläinlajien Homo sapiensin rinnalle tasavertaisiksi nostamista kohti, mutta se kuitenkin tuntuu eleeltä siihen suuntaan. Translain uudistuksesta eri medioissa ja internetin palstoilla käytävä keskustelu ei vielä vakuuta siitä, että suomalaiset kautta linjan hyväksyisivät kaikenlaiset ihmiset toistensa ja itsensä kanssa tasa-arvoisiksi, mutta se kuitenkin tuntuu liikuttavan yhteistä näkemystä siihen suuntaan.

Yhteiskunnan ja ekosysteemin kohtaloiden pohdinta vie ajatukset helpommin kohti sodan melskeisiin katoamista kuin uuteen, valoisampaan aamuun heräämistä. Vastus tuntuu mahdottomalta, kuin maailmankaikkeuden pimeältä energialta, jota emme voi havaita mutta joka valtavalla massallaan ajaa universumia kohti… no, entropian lisääntymistä ainakin. Mutta meidän on hälvennettävä pimeän ajatus, ainakin aina välillä, ja ajateltava fotonisuihkun taittumista sadepisarasta värikkääksi kaareksi.

Meidän on puolustettava lampaita, on puolustettava puita, on puolustettava kissoja, vaelluskaloja ja vapaita koskia ja raakkuja, on puolustettava ihmisten tarvetta tehdä tuottamatonta taidetta, on puolustettava vapautta kertoa mielipiteensä. On puolustettava noloutta ja häpeää.

On puolustettava sen sijaan, että hyökättäisiin. On tunnustettava ja tunnistettava, että elämä juoksuhaudoissa ei vie kohti elämää vaan jotain ihan muuta. Juoksuhaudat ja kaivetut urat on täytettävä, jotta neula voi vaeltaa vapaammin ja löytää jotain sellaista mahtavaa, josta se ei urassaan osannut edes uneksia.