Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan tapahtumiseen. Ehkä tämä on vääjäämätöntä, kun tekee lehden numeroa työnimellä ”nuoriso-Kaltio”, ja suuri osa avustajista on yhtä nuoria tai nuorempia kuin olin itse tässä lehdessä työelämävalmentautumista aloittaessani keväällä 2004. Asia kärjistyi viikko sitten, kun rentouduin itsekseni saunassa ja yllätin aivoni ajattelemasta, että olen jo reilusti vanhempi kuin silloinen päätoimittaja Jussi Vilkuna helmikuussa 2006 Kaltiota jättäessään.
Keisarikunta ei koskaan loppunut, ”The empire never ended”, toistelee Philip K. Dickin Valis-romaani päähenkilöineen. Horselover Fat (jos muistan vuosituhannen vaihteen tienoolla lukemaani kirjaa lainkaan oikein) liukuu kokemaan elävänsä yhtäaikaisesti antiikin Roomassa sekä 1970-luvun Yhdysvalloissa. Aika ei ole yksi toisensa perään tapahtuvia hetkiä: kaikki tapahtunut tapahtuu edelleen, koko ajan, jollain tapaa päällekkäin. Nykyhetken maailma ei tunnu pelkästään toimivan kuten Rooman keisarikunta – leipää ja sirkushuveja, hajoita ja hallitse – vaan se on läsnä ihan fyysisesti, kunhan vain opimme näkemään oppimamme todellisuuden lävitse tai ohitse.
Pitäisi lukea Valis uudelleen, vaikka sen kirjalliset meriitit onkin tuomittu heikohkoiksi. Useampien ihmisten pitäisi lukea enemmän tieteis- ja kaikkea muutakin fiktiota. Kaunokirjallisuus päästää lukijan pakenemaan lukuhetken ympäröivästä todellisuudesta, mutta samalla lukeminen luo toivoa siitä, että se ympäröivä todellisuus ei ole vääjäämätön tai ainoa mahdollinen: fiktio on aina muutoksen siemen, mahdollisuus parempaan.
Minäkään en vääjäämättä liu’u kohti seniiliyttä ja katoamista, koska kaikki on aina myös nyt. Joka kevät olen Oulun kahvilaterassien lisäksi myös kävelemässä Forth-joen rannoilla Stirlingissä vuonna 2002, pyöräilemässä Østerbron ja Amagerin väliä 2001, istumassa Englannin kanaalin rannalla Brightonissa 2003. Ja juuri kolme iltaa sitten Tukikohdalta Vimman keikalta kotiin kuljeskellessani olin taas Hupisaarilla vetomöljän päässä tuijottamassa nousevaa aurinkoa ylioppilasjuhlieni jälkeisenä aamuna 1997.
Pitäisi myös kirjoittaa useammin, jättää jälkiä. On paljon helpompi tietää, mitä ajatteli vaikkapa neljännesvuosisata sitten, kun on tehnyt silloin muistiinpanoja. Viimeisen viidentoista vuoden ajalta varmin tarkistuskohteeni ovat Kaltion pääkirjoitukset. Ilman tällaisia ankkureita kronologia muuttuu jatkuvasti vaikeammaksi hahmottaa, ja kaikki muistot tuntuvat todellakin olevan olemassa täysin samanaikaisina.
Ja olen lähes varma, että olen tällä palstalla sanonut aiemminkin, että jokainen kesä on aina sama. Tapahtumia tapahtuu, olemista tapahtuu, kohtaamisia ja eroja, iloja ja suruja. Joka kesäkuu kaadun umpikännissä Sodankylän elokuvafestivaalin Porttikosken perjantaibileissä rinnettä alas Kaltion työelämävalmennettavana niin, että tuttavat lukevat tapahtuneesta irlantilaisen sanomalehden festariraportissa.
Tämänkin keskustelun voimme käydä uudelleen vaikkapa tämän numeron julkistustilaisuudessa Pikisaaren Kulttuurilaboratoriossa (Pikisaarentie 15, Oulu) tiistaina 17.6. kello 17–20. Vapaa pääsy, ohjelmassa nuorisokeskustelua (ehkä) sekä runoutta, ainakin! Kapina on kuumaa, vaikka kesä olisi haaleakin, ja lempeys sekä hoiva ovat uusi musta. Moikataan, jos tavataan!