T. S. Eliot: Joutomaa. Suom. Markus Jääskeläinen. Kustannusliike Parkko 2020.

T. S. Eliotin (1888–1965) tunnetuimman teoksen The Waste Landin (1922) ilmestymisestä on pian kulunut kokonainen vuosisata. Juuri tämä viisiosainen runo vakiinnutti kirjoittajansa osaksi modernistisen lyriikan terävintä kärkeä.

Tänä keväänä Kustannusliike Parkko on julkaissut teoksesta Markus Jääskeläisen käsialaa olevan uuden suomennoksen. Ymmärtääkseni se on julkaistu suomeksi tätä ennen kahteen otteeseen: vuonna 1949 Lauri Viljasen ja 1992 Ville Revon kääntämänä.

Joku voisi kyseenalaistaa näin tunnetun ja laajasti käsitellyn teoksen uudelleenkääntämisen mielekkyyden varsinkin, kun nykyään suurin osa suomenkielisistä lukijoista osaa englantia. Käännös on kuitenkin aina oman aikansa lapsi. Parhaimmillaan uusi suomennos voikin tarjota nykylukijalle mahdollisuuden lähestyä merkittävää teosta ilman vanhempien käännösten vieraiksi käyneitä sanankäänteitä ja asettaa teoksen kontekstiinsa tästä hetkestä käsin.

Tuore Joutomaa-suomennos onnistuu tässä ilahduttavan hyvin. Jääskeläisen päätös poiketa edeltäjiensä tavasta suomentaa runon nimi ”Joutomaaksi” ”Aution maan” sijaan on rohkea ja täysin oikea. ”Autio maa” on monitulkintaisempi: se jättää epäselväksi, miksi maa on autio, onko se autioitunut, vaiko kenties autiomaa. Sen sijaan ”joutomaa” on ytimekäs ja viestittää urbaanille 2000-luvun lukijalle erään Eliotin teoksen henkeen kuuluvan seikan: asioita on pilalla; ihminen oli paikalla.

Uusin käännös eroaa edeltäjistään myös muodoltaan. Viljasen ja Revon suomennokset runosta ilmestyivät osana kokoelmaa, mutta Jääskeläisen suomennos on julkaistu itsenäisenä teoksena. Asia ei ole vähäpätöinen vaan liittyy Eliotin runon historiaan. ”The Waste Land” julkaistiin ensin kahdessa kirjallisuuslehdessä: englantilaisessa The Criterionissa ja amerikkalaisessa The Dialissa. Itsenäiseksi kirjaksi runo oli kustantamon mukaan sellaisenaan liian lyhyt, minkä seurauksena Eliot keksi lukuisia runoon liittyviä huomautuksia kirjan loppuun.

Jääskeläisen suomentama Joutomaa mukailee tätä runon alkuperäistä kirjajulkaisumuotoa. Myös runon jälkeen tulevissa ”Huomautuksissa” mennään Eliotin omat alkuperäiset huomautukset edellä. Tällaisena Joutomaa on myös konkreettinen ilmentymä teoksesta, jollaisena englanninkielinen lukijakunta on sen ennen internetiä – ja kenties internetin aikanakin – parhaiten oppinut tuntemaan. Selkeä kirjamuoto tekee vaikealle ja monisyiselle runolle oikeutta ja sen lukemisesta miellyttävää.

Tyylillisesti Eliotin pääteos on vahvojen runokuvien ja moninaisten äänten kollaasi. Sen parasta antia ovat erilaiset puherekisterit ja kielen vaihtelevat rytmit, joiden kääntäminen voikin olla suomentajalle aikamoinen koettelemus. Minua kiinnosti erityisesti se, miten Jääskeläinen suomentaa ”Shakkipeliä”-osion päättävän dramaattisen monologin cockneymurteen. Vaihtoehtoja on pääpiirteittäin kaksi: valita monologiin jokin suomen kielen alueellisista murteista tai sitten pehmentää kirjoitettua kieltä geneerisillä puhekielen piirteillä.

Jääskeläinen on päätynyt jälkimmäiseen, mikä onki turvallisempaa. Puhekielen normisto on suomenkielisessä tekstissä perinteisesti kaukana aidosta puhetilanteesta. Teoksessaan Löytöretki suomeen (2019) suomentaja Kersti Juva tuskailee, että esimerkiksi yksikön persoonapronominien ”mä” ja ”sä” käyttö hyvinkin puhekielisen dialogin suomennoksessa aiheuttaa helposti valitusryöpyn lukijoilta.

Tietysti voisi myös olla häiritsevää, jos puhe leimautuisi liikaa jollekin tietylle suomalaiselle alueelle. Tästä huolimatta unelmoin saavani vielä joskus lukea kyseisen dramaattisen monologin Turun, Tampereen tai miksei jopa mojovaa Oulun murretta solkottavan juoruämmän ”puhumana”.

Pekka Vartiaisen loppusanat (sivut 37–50) tarjoavat hyvän lähtökohdan Eliotin runoon ja tämän muuhun tuotantoon tutustumiseen. Vartiainen avaa imagistirunoilija Ezra Poundin merkittävää roolia Eliotin henkisenä ja taloudellisena tukena kuten myös mainitsee tämän suorittaman, ”keisarinleikkauksena” tunnetun, runon lyhentämisen alle puoleen edellisestä versioista. Harmillisesti Vartiainen unohtaa mainita, että Eliotin ensimmäinen vaimo Vivienne Haigh-Wood Eliot kommentoi ja ehdotti parannuksia ”The Waste Landiin” jo kuukausia ennen kuin Pound oli nähnyt runosta versiotakaan. Myös siinä kuuluisassa myöhemmästä versioissa (julkaistu 1971), jossa Poundin käsinkirjoitettu ”keisarinleikkaus” suoritetaan, on useita Viviennen tekemiä merkintöjä.

Eliotin tuotantoa on tutkittu hurjan paljon ja tutkitaan edelleen. Tuoreimmat kuulumiset Eliot-rintamalta ovat feministisiä, kuten ne aina tasaisin väliajoin ovat olleet jo vuosikymmeniä, vaikkei feminististä näkökulmaa ole koskaan otettu osaksi ”The Waste Landin” pysyvää lukemis- tai toimitustapaa. Kukaan runon lukenut ei kuitenkaan ole voinut välttyä sen monilta naisiin kohdistuvan väkivallan kuvauksilta tai viittauksilta.

Kirjallisuudentutkija Megan Quigley on vastikään julkaissut ja luennoinut ”The Waste Landin” lukemisesta #MeToo-aikakaudella. Quigley muistuttaa, että tapamme lukea, editoida, lisätä huomautuksia ja opettaa runoa kertovat yhteiskunnassa vallitsevista asenteista ja siitä, mitä kollektiivisesti pidämme tärkeänä. Juuri tästä syystä olisinkin kaivannut seuraavan ”Shakkipeliä”-osion Filomela-jaksoon (rivit 115-121) lisää tarkkuutta käännösvalinnoissa:

Antiikkisen takanreunan yllä esillä
[…]
barbaarisen kuninkaan raa’asti raiskaaman
Filomelan muutos; siellä kuitenkin satakieli
täytti erämaan koskemattomalla äänellään,
ja yhä se lauloi, ja yhä on maailma kannoilla,
”Dju Dju” sen laulu vaikkukorville.

Kaksi kuvaa asetetaan limittäin puolipisteellä: on Filomelan muodonmuutos satakieleksi ”antiikkisen takanreunan yllä esillä” ja on Keatsiläinen runouden symboli satakieli laulamassa ”koskemattomalla” äänellään. Seuraavassa säkeessä ne sulautuvatkin yhdeksi ja samaksi satakieleksi (”ja yhä se lauloi”) yllyttäen lukijaa pohtimaan, mikä näiden kuvien suhde oikeastaan on. Englanninkielisessä versiossa satakielen ääntely ”Jug” tarkoittaa naisen rintaa, ja sanan kaksimielisyyden kautta viitataan takaisin Tereuksen Filomelaan kohdistamaan epätoivottuun ja väkivaltaan johtavaan seksualisointiin. Tämän vuoksi satakielen laulu kaikuu ”likaisille” tai ”törkyisille” korville (”dirty ears”), ei ”vaikkukorville” – jälkimmäisimmästä puuttuu täysin jaksossa kritiikin kohteena oleva ahdistava seksuaalinen sävy. Suomennoksen ”Dju Dju” ei itsessään myöskään aiheuta seksuaalisia mielleyhtymiä, ja näin jaksoon kuuluva hämmentävä jännite runouden ”koskemattomuuden” ja ”raa’an raiskauksen” välillä häviää.

Edellinen huomioni on suomennosta tarkasteltaessa toki lillukanvarsiin tarttumista. Kuitenkin juuri tällaiset kohdat haluaisin nähdä huolellisesti käännettynä. Toivonkin, että uusi käännös lisää keskustelua runon teknisesti vaikeista ja eettistä pohdintaa herättävistä kohdista myös suomeksi.