Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat 2

Miten nimittää ilmiötä, jossa pieni, kansallismieliseksi itsensä nimeävä ääriryhmä omii symboleita, joiden periaatteessa pitäisi kuulua kaikille? Fasistiseksi omimiseksi?

Joskus 1990-luvun alkupuolella löysin myyjäisistä erikoisen korun. Siinä oli metallista kierretyn renkaan keskellä Suomen vaakunaleijona pitkässä ketjussa. Näytti siltä kuin vanha ansiomerkki, kokardi tai vastaava olisi käsin väkerretty koruksi. Koru oli ainutlaatuinen aiheensa takia: en ollut missään aiemmin törmännyt Suomen leijonaan korussa.

Idea oli minusta mainio. Suomen vaakunaleijona oli jotenkin vanhahtava ja pompöösi, se liittyi tasavallan presidentin lippuun, armeijaan ja sankarihautoihin. Pitkässä ketjussa keikkuvana riipuksena vaakunaleijona oli veikeästi poissa paikaltaan, kapinallinen, mutta silti suomalainen.

Koru ei ollut kallis, joten ostin sen.

Käytin korua vuosikausia. Mieleeni on jäänyt eräs kohtaaminen norjalaisen vaihto-opiskelijapojan kanssa Oulun yöelämässä. Olimme varmaan Nelivitosessa, ja muutaman tuopin jälkeen norjalainen kysyi korustani: Miksi kannoin kaulallani Suomen leijonaa?

”Because I’m proud to be a Finn”, kerroin.

Kysymyksestä sukeutui pitkä keskustelu siitä, mistä asioista olimme ylpeitä kotimaissamme. Minä sanoin olevani ylpeä suomalaisesta tasa-arvosta; siitä, kuinka Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa naiset olivat vaalikelpoisia eli saivat sekä äänestää että asettua ehdolle vaaleissa. Kerroin, kuinka suomen kieli on yksi harvoista Euroopassa puhutuista kielistä, jotka eivät ole indoeurooppalaisia, ja kuinka juuri sen takia suomalaiset ovat kielitaitoisia ja kansainvälisiä: meidän on pakko olla, koska muuten emme maailmassa pärjää!

Tietysti olin ylpeä myös suomalaisesta puhtaasta luonnosta, ja norjalainenkin oli ylpeä omasta puhtaasta luonnostaan, ja loppuillasta päädyimme pussailemaan.

Keskustelu käytiin joskus 1990-luvun puolivälissä. Suomi oli äänestänyt liittymisestään EU:hun, maailma oli leväyttänyt ovensa auki. Itse olin juuri muuttanut pohjoiselta pikkupaikkakunnalta kuhisevaan metropoliin, Ouluun, jossa olin ensimmäistä kertaa maistanut eksoottisia ruokia, kuten turkkilaista kebabia ja kiinalaista hapanimeläkanaa, käynyt katsomassa itämaisen tanssin ja korealaisen han moo do -kamppailulajin näytökset, ja niin, tutustunut myös ulkomaalaisiin vaihto-opiskelijoihin ja heidän limakalvoihinsa.

Vähitellen leijonakoru jäi pois käytöstä, kuten koruille joskus käy: sitä on käyttänyt liikaa, se ei sovi uusiin vaatteisiin, se unohtuu.

Löysin korun jonkun muuton yhteydessä, kun kävin läpi sellaisia tavaroita, joita en jaksaisi kantaa uuteen kämppään. Olin unohtanut korun kokonaan ja järkytyin sen löydyttyä.

Leijonakoru konkretisoi suomalaisten kansallisten symbolien muutoksen.

Tänään leijonakoruja myydään koruliikkeissä eri kokoisina, eri metalleista valmistettuina, erilaisilla ketjuilla varustettuina. Niitä on viireissä, mukeissa, t-paidoissa, tatuoinneissa. Leijonaa kantavat useimmin miehet, joilla on samansorttinen habitus kuin edesmenneellä Tony Halmeella tai ainakin pyrkimys siihen. Leijonakoru leimaa kantajansa jo valmiiksi: tuo ihminen tuskin puhuu naisten äänioikeudesta ja Suomen kansainvälisyydestä kansallisidentiteettinsä tärkeinä osina.

En voisi kantaa leijonakorua enää. Se kuuluu aivan toisenlaisille ihmisille kuin minä. Se ei enää ole yhteinen. Se ei symboloi suomalaisuutta sinänsä, vaan tietynlaista uhoavaa, kansallismieliseksi nimitettyä suomalaisuutta, joka on itselleni vierasta.

On itsestäänselvää, että hakaristi on Euroopassa äärioikeistolle menetetty symboli. Saksassa sen käyttö on kokonaan kiellettyä. Sen uudelleenomiminen lienee mahdotonta, niin vahvan painolastin kansallissosialismi sille loi.

Kansallissosialismin aikana hakaristi oli kaikkialla. Victor Klemperer kirjasi huolellisesti päiväkirjaansa symbolin leviämisen. Se löytyi lasten leluista, se oli maalattu lasiseen joulukoristeeseen, se oli painettu jopa Saksan kansallisen kissayhdistyksen lehden kanteen. Klemperer oli kuulunut kissayhdistykseen pitkään, mutta irtisanoi jäsenyytensä ja lehden tilauksen siinä vaiheessa, kun lehti alkoi käyttää tunnuksessaan hakaristiä ja kirjoittaa arjalaisista kissoista. Natsi-Saksassa hakaristi ilmaisi isänmaallisuutta ja sitoutumista kansallissosialismiin, mutta se oli myös eräänlainen arkipäiväinen itsestäänselvyys, joka piti läntätä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin.

Hakaristiä on toki käytetty symbolina lukuisissa eri kulttuureissa, ja esimerkiksi hindulaisuuden piirissä sitä käytetään edelleen ilman, että se välittömästi tuo mieleen kansanmurhan. Hakaristi on ollut käytössä myös skandinaavisella ja slaavilaisella kulttuurialueella esihistoriasta 1930-luvulle asti, kunnes kansallissosialismi tärveli sen. Suomessakin se esiintyy kansanomaisissa kirjontakuvioissa, koruissa ja puuesineissä. Se on sekä taikamerkki että koristekuvio.

Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa hakaristi kuitenkin liitetään nykyisin vain natseihin. Tuirassa sähkökaappeja koristavat nyrjähtäneet harakanvarpaatkin on mahdollista tunnistaa natseista inspiroituneiksi hakaristeiksi, vaikka niiden tekijällä ei ole ollut sen enempää vakaata kättä kuin varmuutta siitä, miten hakaristi piirretään. Ei sähkökaappiin ole mitään karjalaisen naisenpäähineen kuviointia koetettu hahmotella.

Hakaristin symbolisesta monitulkintaisuudesta kertoo erään rautakautisen lautanauhan monivaiheinen ja tunteita herättävä historia.

500-luvulla Snartemossa, nykyisessä Norjassa haudattiin paikallinen ylimys tykötarpeineen. Vuonna 1933 hänet kaivettiin arkeologisissa kaivauksissa jälleen esiin. Haudassa oli ruumiin ja korean miekan lisäksi myös värikäs ja monimutkainen lautanauhavyö, käsityötaidon mestarinäyte. Nykyajan nauhankutojalle Snartemo V -nauha merkitsee samaa kuin sadan kilometrin ultramaraton juoksuharrastajalle: lähes mahdotonta saavuttaa, paitsi jos jaksaa kutoa kilometreittäin helpompia nauhoja ennen kuin edes lähtee yrittämään.

Tunteita herättävintä ei kuitenkaan ole muinaisen kutojan suvereeni taituruus, vaan se, että yksi nauhan toistuvista kuvioista on hakaristi.

Löytöjä esiteltiin tuoreeltaan Oslossa vuonna 1936, jolloin niitä ihastelivat myös saksalaiset arkeologit, muun muassa SS:n tutkimusjärjestö Ahnenerbessä toiminut Herbert Jankuhn. Kansallissosialistit rakensivat arjalaisen kansan tarinaa aitogermaaniseksi mieltämänsä pohjoisen kulttuurin pohjalle, ja kultakoristeinen mahtimiekka ja hakaristit herättivät valtavaa innostusta. Ne todistivat arjalaisen rodun olleen vallassa pohjoisilla alueilla jo kansainvaellusajalla!

Norjalaiset arkeologit olivat hyvinkin tietoisia siitä, että kansallissosialistit halusivat käyttää Snartemon löytöjä propagandatarkoituksiin. Niinpä arkeologit piilottivat miekan ja muut kansallisaarteet erään pikkukaupungin pankkiholviin heti Saksan hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939. Kun Saksa miehitti Norjan kahdeksan kuukautta myöhemmin, saksalaiset vaativat, että tärkeimmät germaanisiksi mielletyt löydöt piti luovuttaa miehittäjille, mukaan luettuna Snartemon löydöt. Arkeologit jarruttivat vaatimuksia, ja osa heistä sai niskoittelusta vankeusrangaistuksia.

Snartemon löydöt olivat piilossa miehityksen päättymiseen asti, kunnes ne jälleen tuotiin esiin vuonna 1946.

Nauhan tunteita herättävä historia ei kuitenkaan pääty tähän.

Noin 1 500 vuotta snartemolaisylimyksen hautauksen ja 73 vuotta Norjan saksalaismiehityksen päättymisen jälkeen nauha aiheutti kohun keskiaikaharrastajien Society for Creative Anachronism -järjestössä. Kaliforniassa – tai siis Caidin kuningaskunnassa – järjestettin kruunajaiset, joissa kruunattavat kuningatar ja kuningas käyttivät Snartemo-nauhan replikaa asuissaan. SCA on järjestö, jossa rasismi ja syrjintä kielletään ehdottomasti – paitsi siksi, että se on asiallista, myös sen takia, että järjestön tavoitteena on mahdollistaa romantisoidun keskiajan kokeminen. Kaikki halukkaat voivat olla rikkaita aatelisia, eikä kenenkään tarvitse olla maaorja tai kuolla teilipyörässä.

Se, että hakaristi tuotiin keskiajan romantisoinnin unelmalle pyhitettyyn ympäristöön, tarkoitti samalla sitä, että nykyajan ikävät poliittiset keskustelut särkivät yhteisen unelman.

Olivatko kuningatar ja kuningas pukeutuneita hakaristikuvioon, koska he salaa kannattivat kansallissosialismia, tai ainakin alt–right-ideologiaa? Vai olivatko he vain naiivisti ajatelleet, että lautanauhan tarkka historiallinen ennallistus on tärkeämpää kuin nykyajan symbolitaistelut? Eivätkö he olleet ollenkaan ajatelleet, mitä muita asioita hakaristi voisi tuoda keskiaikaharrastajien mieleen kuin 500-luvun lautanauhankudontataidon?

Episodin seurauksena järjestö joutui antamaan julkilausuman, jossa vihapuheesta, rasismista ja syrjinnästä sanouduttiin tiukasti irti. Kuningas ja kuningatar pyysivät kahdesti anteeksi tekoaan ja lopulta luopuivat ennenaikaisesti kruunuistaan (kuninkuus kestää SCA:ssa yleensä puolesta vuodesta kahteen vuoteen).

Hakaristi toistuu varsin tiuhaan rautakautisissa lautanauhoissa, osin siksi, että lautanauhan kudontatekniikka ohjaa tekemään kulmikkaita kuvioita. Lautanauhaharrastajien parissa kuvio aiheuttaakin aika ajoin närää. Esimerkiksi osassa lautanauhankutojien Facebook-ryhmistä hakaristikuviot kielletään ehdottomasti. Toisten säännöissä puolestaan sanotaan, että esihistoriallisissa nauhoissa on usein tunteita herättäviä symboleita, jotka voivat häiritä joitakin ihmisiä, mutta joiden käyttämistä ei ole kielletty silloin, kun tehdään replikaa esihistoriallisesta nauhasta.

Kuvaavaa onkin, että monista esihistoriallisiin löytöihin perustuvista, hakaristin sisältämistä lautanauhoista on nykykutojia varten tehty usein kaksi eri ohjetta, joista toinen perustuu alkuperäiseen nauhaan, ja toisessa hakaristin tilalla on jokin muu neliön muotoinen kuvio.

Norjalaiset lautanauhaharrastajat kuitenkin puolustavat hakaristiä kiihkeästi: heille se, että Snartemon miekka ja nauha hakaristeineen piilotettiin saksalaisilta miehittäjiltä, on osa norjalaisen vastarintaliikkeen historiaa. Hakaristi ei symboloi natseja vaan natsien vastustamista. Snartemon nauhaa ei suostuttu luovuttamaan natseille, eikä hakaristiä suostuta luovuttamaan uusnatseille.

Hakaristi ei kuitenkaan ollut ainoa kansallissosialismin ja saksalaisuuden symboli. Hakaristikuvio tunkeutui toki kaikkialle, mutta merkille pantavampaa on se, että Hitlerin valtakaudella mistä tahansa voitiin tehdä saksalaisuuden tai ei-saksalaisuuden symboli.

Natsien saksalaisuus oli romantisoitua, idyllistä maaseudun saksalaisuutta, johon liittyi mielikuvia terveestä kehosta, työteliäisyydestä, omavaraisuudesta, perinteisistä sukupuolirooleista (jotka Weimarin Saksassa olivat alkaneet epämiellyttävästi horjua) ja luonnonmukaisesta elämästä.

Kansallissosialistien innostusta talonpoikaisuuteen kommentoivat myös 1930-luvun suomalaiset kirjoittajat, usein kummastellen. Teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana Olavi Paavolainen kertoo matkastaan Saksaan vuonna 1936. Paavolainen kuvailee, kuinka hänet vietiin tutustumaan vanhoihin talonpoikaistaloihin, joita opas ylpeästi esitteli ja joita kiertomatkan saksalaisosanottajat tutkivat innostuksen vallassa. Vähitellen Paavolainen tajusi, mikä taloissa oli niin merkityksellistä: niissä oli asunut vapaita talonpoikia keskiajalta lähtien, mikä Saksan alueella oli harvinaista – toisin kuin Pohjoismaissa, missä suuri osa maalaisväestöstä on ollut vapaita talonpoikia kautta historian. ”Talonpoikaiskulttuuria palvova Kolmas Valtakunta tunteekin juuri tämän takia suurta vetoa Pohjoismaihin, ja ’pohjoisessa ajatuksessa’ muinaiset vapaat talonpojat esittävät tärkeätä osaa”, Paavolainen kirjoittaa.

Suomen Kuvalehden toimittaja puolestaan kuvaa, kuinka vuonna 1934 pidetyssä Berliinin ensimmäisessä kansallissosialistisessa yhteisnäyttelyssä muistutettiin, että ”Talonpoika on valtion perusta” ja kerrottiin, kuinka valtakunnankansleri Adolf Hitler on ”puhdasta maalaissukua”. Suomalaisille skribenteille talonpoikaisuus oli arkista ja tylsää, ja rahvaanomaisesta maalaisuudesta oli mieluiten pyristeltävä eroon.

Talonpoikaisuuden ihannoinnista huolimatta Saksa oli 1930-luvulla kaikkea muuta kuin talonpoikainen ja maatalousvaltainen. Saksan teollistuminen ja kaupungistuminen oli alkanut jo vuosikymmeniä aiemmin. Kaupungit edustivatkin natseille kaikkea paheellista ja vastakkaista maaseudun tervehenkisyydelle. Kaupunkeihin kerääntyivät myös juutalaiset. Kansallissosialistit pyrkivät palauttamaan Saksan tilaan, jossa suurimmalla osalla väestöstä olisi mahdollisuus elää maaseudun autuudessa.

Talonpoikaistila oli varsinkin valtakunnan kakkosmiehen Heinrich Himmlerin näkökulmasta ihanteellinen tapa järjestää yhteisö. Saksassa vain ei ollut tarpeeksi viljeltävää maata kaikille niille maatiloille, joissa kansallissosialistit voisivat toteuttaa itseään viljelemällä, joten Lebensraumia oli valloitettava Saksan rajojen ulkopuolelta. SS-miehille lupailtiinkin maatiloja esimerkiksi Ukrainasta, mihin suunniteltiin aitosaksalaista asutusta sen jälkeen, kun alueet olisi tyhjennetty niiden alkuperäisistä asukkaista.

Victor Klemperer joutui vastakkain kansallisosialistien määrittämien saksalaisuuden symbolien kanssa lukuisilla absurdeilla ja myös väkivaltaisilla tavoilla. Jätän kohtaamiset Gestapon kanssa toiseen kertaan ja kuvaan yhden esimerkin, joka liittyy juuri ihanteeseen Saksasta talonpoikaisena valtiona.

Vuonna 1936 Klemperer ajoi ajokortin ja osti käytetyn auton. Hän asui vaimoineen Döltzschenissä, Dresdenin esikaupunkialueella, ja auto tarjosi mahdollisuuden liikkua laajemmin ja olla riippumaton raitiovaunuista ja takseista, joilla matkustettiin lähiöstä kaupungin keskustaan. ”Olemme köyhiä, tulevaisuutemme on täysin epävarmaa, uskon yhä useammin, että minulla on edessäni lyhyt, hyvin lyhyt aika, ja sitten aion käyttää 2 000 markkaa henkivakuutuksestani tähän ylellisyyteen”, Klemperer pohti ostoksensa järkevyyttä 31.1.1936.

Klemperer oli lunastamassa henkivakuutuksestaan summaa, joka vastasi saksalaista keskipalkkaa yli vuoden ajalta. Normaalitilanteessa auton osto ei tietenkään olisi ollut järkevää, mutta vuoden 1936 Saksa ei ollut millään tavoin sellaisessa tilassa, jonka Klemperer olisi voinut tunnistaa normaaliksi. Klemperer arveli aivan oikein, että kansallissosialistinen valta veisi häneltä ellei henkeä, niin ainakin sen vähäisen omaisuuden, johka hän oli ehtinyt yliopistoprofessorina kartuttaa. Oli parempi kuluttaa vaimolle leskenturvaksi tarkoitetut rahat saman tien kuin luovuttaa valtiolle myöhemmin.

Epävarmassa tilanteessa auto toi elämään iloa. Auton ansiosta myös Berliini, missä Klempererin sisar asui, oli saavutettavampi. Päiväkirjassaan Klemperer kuvaa ajotaidon oppimisen aiheuttamaa intoa ja kauhua, peruuttamisen vaikeutta, säikähdyttävää peltikolaria ja liikkumisen vapauden tarjoamaa hengähdystaukoa poliittisen tilanteen aiheuttamalta ahdistukselta.

Auto kuitenkin tarvitsi autotallin. Tallin oli alkujaan tarkoitus olla tasakattoinen, samanlainen kuin muissakin alueen taloissa Döltzschenissä. Klemperer sai kuitenkin suunnitelmaansa kieltävän päätöksen rakennuslautakunnalta, sillä tasakattoinen vaja ”rumentaisi” tienoon. ”[T]ämä on tilaisuus ärsyttää ’juutalaista'”, Klemperer kirjoitti ja laittoi juutalaisuutensa lainausmerkkeihin.

Tasakattoinen autotalli oli ”epäsaksalainen”. Autotalli olisi rakennettava harjakattoiseksi, mikä oli paljon kalliimpaa kuin tasakattoisen rakentaminen. Tasakattoisuus oli rappiollisuuden symboli: tasakattoja olivat rakentaneet Bauhausin koulukunnan arkkitehdit, jotka 1920-luvulla olivat mullistaneet arkkitehtuurin. Hitlerin valtaannousun jälkeen Bauhausin innovaattorit joutuivat lopettamaan arkkitehtuuri- ja muotoilukoulunsa ja muuttamaan maasta, eikä heidän uusia ideoitaan rakentamisesta saanut soveltaa edes esikaupunkialueen autotalleihin, ainakaan jos rakennuttajana oli juutalainen.

Autotallin katon tuli mukailla saksalaisen talonpoikaistalon julkisivuprofiilia, sillä vain talonpoikainen oli aidosti saksalaista. Kun Klemperer yritti haastaa vaatimuksen muistuttamalla, että naapureilla oli aivan samanlaisia tasakattoisia autotalleja kuin hän halusi rakentaa, rakennuslautakunnasta vastattiin, että Klemperer on saksalaisella kadulla vain ”vieraana”, ja että hänet voidaan pidättää, jos hän pullikoi määräyksiä vastaan. Ja jos hän pullikoi, aletaan kysyä, saako juutalainen professori ylipäätään omistaa autoa ja herättää minkäänlaista huomiota?

Klemperer joutui taipumaan harjakattoiseen autotalliin, mutta vaikeudet eivät loppuneet siihen. Autotallia rakennettiin eräänä sunnuntaina, jolloin päällä oli työkielto Reininmaan miehitystä koskevan kansanäänestyksen vuoksi. Eipä aikaakaan, kun santarmi ilmestyi pihalle uhkailemaan pidätyksellä. Kun Klemperer sanoi, että he työskentelevät omalla tontillaan, kuten kaikki muutkin samalla kadulla puutarhoissaan puuhailevat, santarmi vastasi kohteliaasti: ”Mutta muista ei ole tehty ilmiantoa.” Santarmi jätti Klempererit lopulta rauhaan, mutta autotallinrakennusprojekti alleviivasi sitä, että juutalaisen professorin ei haluttu tuntevan yhteenkuuluvuutta esikaupunkialueen saksalaisten asukkaiden kanssa.

Autotallin julkisivuprofiilin epäsaksalaisuudesta valittaminen oli pelkkää kiusantekoa, jolla juutalaisprofessorille pyrittiin näyttämään hänen paikkansa. Silti autotallin kattoratkaisu kertoo siitä, kuinka kansallissosialistisessa Saksassa pienimmätkin mahdolliset asiat jaoteltiin symboloimaan saksalaista ja ei-saksalaista. Niille asioille, jotka eivät luonnostaan olleet saksalaisia tai ei-saksalaisia, kuten autotallien katot, oli luotava saksalaisuuden kriteerit. Ja kriteerit olivat pakostakin pelkästään kuvitteellisia. Harjakattoisuus ei tee autotallista saksalaista talonpoikaistaloa, vaikka sellainen mielikuva haluttaisiinkin välittää.

Autosta oli iloa – ja murhetta – vain muutaman vuoden ajan. Joulukuussa 1938 Klemperer joutui luopumaan jatkuvasti korjauksia vaatineesta ”autojukuristaan”, sillä juutalaisten ajokortit peruutettiin. Juutalaisten autolla-ajo loukkasi ”saksalaista liikenneyhteisöä, varsinkin kun he ovat häpeämättömästi jopa käyttäneet hyödykseen saksalaisten työläisnyrkkien rakentamia valtakunnanmoottoriteitä”, kuten Klemperer sarkastisesti kirjoitti.

Myöhemmin Klempererit eivät saaneet omistaa juuri mitään muutakaan, ja vuoden 1940 alussa heidän oli muutettava ns. juutalaistaloon, sillä juutalaiskotien pinta-alaa rajoitettiin. Yhden huoneen kerrostalossa piti riittää alempaa rotua olevalle. Omakotitalo kalliisti rakennettuine autotalleineen oli myytävä halvalla arjalaiselle, ja suurin osa myyntisummasta oli luovutettava valtiolle.

Klempererin autotallinrakennussaagaa lukiessa jään miettimään sitä, kuinka suomalaisuuden symbolit ovat ohentuneet ja kaventuneet. Siinä missä kansallissosialistisessa Saksassa ajatus aitosaksalaisuudesta tunkeutui kaikkialle, ja mitkä tahansa asiat, kissoja ja autotalleja myöten, voitiin valjastaa symboloimaan saksalaisuutta, Nyky-Suomessa yhteisiksi miellettyjä suomalaisuuden symboleita on vain vähän. Ja niillä vähilläkin on ahdistava klangi.

Kun somekeskustelussa näen jonkun kommentaattorin profiilikuvassa Suomen lipun värit itsenäisyyspäiväsesongin ulkopuolella, osaan jo valmistautua siihen, että kirjoittaja todennäköisesti haukkuu suvakkeja, punavihermädättäjiä, fillarikommunisteja ja kaiken maailman mutiaisia. Joskus erehdyn, useimmiten en. Sama pätee leijonakorun kantajiin. Suomen lippu ja leijona ovat suomalaisuuden näkyvimpiä symboleita, ja jos niiden käyttö jätetään kansallismielisiksi itseään nimittävien ääriryhmien käsiin, niille uhkaa käydä samoin kuin hakaristille.

Kulttuurisesta omimisesta on viime vuosina puhuttu paljon. Sillä viitataan ilmiöön, jossa vallassa oleva enemmistöryhmä alkaa käyttää hyväkseen altavastaajan asemassa olevan vähemmistöryhmän kulttuuriin kuuluvia ilmiöitä ja symboleita. Usein enemmistöryhmä pitää omittavia asioita jotenkin eksoottisina tai siisteinä. Suomalaiset ovat olleet ahkeria erityisesti saamelaiskulttuurin omimisessa, mikä ilmeisesti perustuu osittain siihen harhaluuloon, että saamelaisuus olisi osa suomalaisuutta.

Mutta miten nimittää ilmiötä, jossa pieni, kansallismieliseksi itsensä nimeävä ääriryhmä omii symboleita, joiden periaatteessa pitäisi kuulua kaikille? Fasistiseksi omimiseksi?

Suomen leijonaa on useita kertoja yritetty saada nationalistiselta äärioikeistolta takaisin kaikille suomalaisille. Vuonna 2010 Vihreät otti eduskuntavaalikampanjansa tunnukseksi Suomen leijonan ja aiheutti kohun. Kohu perustui siihen ajatukseen, että Vihreät olisivat jotenkin vähemmän suomalaisia kuin ne, jotka yleisimmin leijonaa kantavat ja itseään kansallismielisiksi kutsuvat.

Viitisen vuotta sitten kuvataiteilija Emmi Mustonen loi ”kaikkien leijonan”, jossa leijonan eri versiot heiluttivat miekan sijasta kuokkaa tai sateenkaarilippua, olivat mustia tai pukeutuneita niqabiin. Tietysti Mustonen joutui internetissä vihamyrskyn kouriin: häntä syytettiin Suomen leijonan häpäisemistä ja lokaan vetämisestä. Suomileijona ei kuulunutkaan kaikille suomalaisille, vaan äärioikeistolaisille patriooteille, joiden kansallisidentiteettiä nyt oli verisesti loukattu!

Vuonna 2017 poptähti Alma osallistui tasavallan presidentin itsenäisyysjuhlavastaanotolle pukeutuneena kokomustaan asuun, jonka näyttävin yksityiskohta oli iso hopeinen Suomileijonakoru. Haastattelussa Alma joutui selittelemään koruvalintaansa, varsinkin kun presidentinlinnan ulkopuolella marssivat samaan aikaan äärioikeistolaiset 612-kulkueessaan. ”Tää ei oo rasistinen, millään tavalla”, Alma sanoi ja vakuutti, että Suomen leijona kuuluu kaikille ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta tai alakulttuurista riippumatta. Hän jatkoi: ”Mä toivon, että jonain päivänä voi olla isänmaallinen ilman, että siitä tulee rasistinen fiilis.”

Alman toive ei kuitenkaan ole ainakaan kuluneena kolmena vuotena toteutunut. Edelleen Suomen leijonasta tulee ”rasistinen fiilis” ja isänmaallisuuden ovat omineet itseään ”kansallismielisiksi” kutsuva ääriryhmä, joiden käsitys suomalaisuudesta on vääristynyt ja kapea.

Suomen leijonan ja Suomen lipun lisäksi suomalaisuutta ovat kansallismielisestä näkökulmasta esimerkiksi talvisota ja veteraanit, kunhan veteraanit eivät ole homoja tai muslimeja, ja kunhan he eivät sano, että pakolaisille pitää tarjota turvapaikka kuten evakoille. Veteraanien pitää tyytyä symbolin osaansa ja pysyä hiljaa. Olen kiinnostunut sotahistoriasta (jos en olisi, en olisi alkanut lukea Klempererin päiväkirjojakaan), mutta ”kansallismielisten” käsitys toisesta maailmansodasta tuntuu olevan suoraviivainen kuin Hyrynsalmen kenttärata verrattuna omaan käsitykseeni, joka noudattelee pikemminkin Salpalinjan mutkaisia ja ahtaita juoksuhautoja, joissa on vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa, koska jotain jää aina näkymättömiin.

Myös suomalaisuudesta puhumisesta on tullut vaikeaa. Minun suomalaisuuteni tasa-arvoineen, äänioikeuksineen, hyvinvointivaltioineen, pienen kansan itsestäänselvine kansainvälisyyksineen, niin kuin sitä 1990-luvulla norjalaispojalle kuvasin, tuntuu olevan kovin kaukana siitä, miten suomalaisuudesta tällä hetkellä äänekkäimmin möyhöävät tahot sen määrittelevät. ”Kansallismielisiä” ei tunnu kiinnostavan myöskään se perinteinen suomalaisuus, jota itse mielelläni nostalgisoin: karhunpyllytys, kansallispuvut, kaskikulttuuri, kalevalainen jäsenkorjaus ja kanteleensoitto. Ei, vaikka karjalaisista kirjonnoista löytyisi niistä tuttuja hakaristejäkin.

Kansallismielisiksi itsensä määrittävät kertovat sen, mitä suomalaisuus ei ole, useammin kuin sen, mitä se on. Suomalaisuus on ei-ruskeaihoista, ei-muslimia, ei-homoa, ei-feminististä, ei-vasemmistolaista. Ja varmasti myös ei-juutalaista. Suomalaisuus ei ole missään tapauksessa myöskään kasvissyöntiä, vaikka Raatteen tielläkin syötiin enimmäkseen hernerokkaa, näkkileipää ja pottua.

Suomalaisuuden sisällöstä on käynnissä kamppailu. Osa ihmisistä haluaa nähdä suomalaisuuden selkeänä, osa laajana, monivärisenä ja ristiriitaisena. Osa puolestaan haluaa jättäytyä kokonaan pois suomalaisuutta koskevista keskusteluista, koska suomalaisuudesta puhuminen merkkautuu liian helposti rasistiseksi ja ulossulkevaksi.

Suomalaisuutta koskevaa keskustelua ei kuitenkaan pidä vältellä, vaan sitä on käytävä entistä enemmän. Keskustelua ei saa luovuttaa ”kansallismielisiksi” itseään nimittäville tahoille, jotka haluavat monopolisoida suomalaisuuden määrittelyn. Karhunpyllytys ja sukupuolten välinen tasa-arvo, homoveteraanit ja tasa-arvoinen avioliittolaki, kanteleensoitto ja Taiteen edistämiskeskuksen määrärahat on tuotava keskusteluun suomalaisuudesta, ja niistä on pidettävä päättäväisesti kiinni.

Kiitokset Hanna Puolakalle perusteellisesta kommentoinnista ja Tingvatn-Fornminneparkin museojohtajalle Katja Regevikille Snartemo-nauhaa koskevista lähteistä.

Lähteet:
Heikkinen, Mikko-Pekka 2016: ”’En voisi vetää sitä ylleni’ – Suomen leijonasta on taisteltu aina, ja nyt se halutaan äärioikeistolaisilta kaikkien käyttöön”. Helsingin Sanomat 4.12.2016. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004892676.html
Helsingin Sanomat 2016: ”Voiko taiteilija muokata Suomen leijonaa?” Helsingin Sanomat 23.1.2016. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002881569.html
Klemperer, Victor 2001: Haluan todistaa. Päiväkirjat 1933–1945. WSOY.
Kujala, Piia 2017: ”Alma käytti ennakkoluulottomasti Leijona-riipusta Linnan juhlissa – tiedätkö, mikä on kiistellyn symbolin todellinen merkitys?” Ilta-Sanomat 7.2.2017. https://www.is.fi/linnanjuhlat/art-2000005481779.html
Mondschein, Ken 2018: ”Not a Good Look: The SCA Swastika Incident”. The Public Medievalist 1.2.2018. https://www.publicmedievalist.com/sca-swastika/
Norna, Ada 1934: ”Saksan oma muotokuva”. Suomen Kuvalehti 23/1934.
Paavolainen, Olavi 1993 [1936]: Kolmannen valtakunnan vieraana. Ja juhlien jälkeen. Esseitä kansallissosialismista. Toim. Paula Koskimäki. Otava.
Pringle, Heather 2011: Himmlerin suuri suunnitelma: Arjalaisen herrakansan etsintä. Bazar-kustannus.
Rolfsen, Perry 2003: ”Snartemosverdet – kopier og NS-propaganda”. Teoksessa Snarteofunnene i nytt lys, Perry Rolfsen ja Frans-Arne Stylegar (toim.). Universitetets kulturhistoriske museer, Universitetet i Oslo.
Yleisradio 2010: ”Vihreät vaaleihin Suomen leijonalla – tunnuslause tarkistettu lakimiehellä”. Yle Uutiset 5.12.2010. https://yle.fi/uutiset/3-5685994