Aktivistinen Metsäliike ja kulttuurilehti Kaltio kohtaavat toisensa yhteistyönumeron sivuilla, kiitos päätoimittaja-Paavolle tästä tilaisuudesta!

Metsäliike on kansanliike, jonka tavoite on saada suojeluun jäljellä olevat luonnonmetsät sekä kohtuullistaa hakkuumääriä niin, että metsäluonnolla olisi uskottava mahdollisuus elpyä ja kannatella muutakin ympäröivää elonkirjoa. Nykyisestä luonnontuhonnan skaalasta kertoo, että hakkuutaso on kestämätön jopa teollisuuden itsensä näkökulmasta. Yksi tärkeimpiä liikkeen tehtäviä on vahvistaa paikallisista viriäviä suojelutekoja ja mennä väliin siellä, missä rakas ja arvokas metsämaa uhkaa kadota kartalta.

Metsäliike syntyi yhteistyöstä. Hakkuidenpysäytykset Karttimojoen ikimetsissä vuonna 2021 ja Aalistunturissa vuonna 2023 sekä muu julkisuudelta näkymättömämpi työ toivat yhteen eri-ikäisiä ihmisiä monista taustoista, esimerkiksi Luontoliiton metsäryhmästä, Elokapinasta ja Greenpeacesta. Identiteetti tarttui myös perinteisten liikkeiden ulkopuolisiin yksityishenkilöihin. Lopulta maassa oli niin paljon metsäliikeläisinä esittäytyviä ihmisiä, että oli aika todeta asianlaita: Suomeen oli versonut jälleen uusi metsille omistautunut johtajaton mutta järjestäytynyt joukko. Tämä ryhmä toimii korpimailla ja vallan keskuksissa ja ottaa aktiivisesti oppia kansanliikkeiltä ennen heitä: Koijärvi, Erämaaliike, Saamenmaan metsien eri aikakausien puolustajat, ilmastotoimijat… metsien suojelijoiden sukupuu on todella monioksainen, ja listaa voisi jatkaa vielä mertentakaisilla vaikutteilla ja tutkijaryhmillä.

Metsäliikkeen ihmiskuva on tulkintani mukaan kaksijakoinen. Toisaalta toivoon valettu: jos vain tuemme ruohonjuuressa toimivia, metsiä puolustavia yhteisöjä, saamme jarrutettua luontokatoa ja vaikutettua yhteiskunnallisesti. Toisaalta ihmisen kurittaman luonnon alennustila on sen verran kyynistävä, että emme osaa odottaa poliitikkojen suojelevan kriittisesti vaarantuneita metsiä riittävän nopeasti. Ekosysteemeillä ei ole lakikirjoissa uskottavaa, ympäristörikoksilta ja näivettymiseltä suojaavaa asemaa, ja tuon valuvian korjaaminen on tyssännyt yhä uudelleen lobbaus-poliittisiin peleihin. Vaihtuvat ympäristöministerit ovat metsäteollisuuden vaatimuksesta kuin puun ja kuoren välissä melkein yhtä tiukasti kuin uhanalaistuneet kaarnakuoriaset (heistä lisää tämän lehden sivulla 14).

Metsien hätätilan vuoksi Metsäliikkeen piirissä toimii monia metsävahteja. He valvovat tämänkin lehden julkaisuhetkellä maaliskuussa 2025 suojelemattomia luonnonmetsiä, joita uhkaavat hakkuut. Vahtiminen on aika yksinkertaista: jos metsään ilmestyy merkkejä alkavista hakkuista, metsävahdin hälytysviesti kulkee läpi maan ja pian käynnissä on monipuolinen puolustusoperaatio. Hukkajoen historiallisen raakkutuhon paljastanut sukeltava biologi Myyri Sysivesi vie lukijan veden alle raakun luo ja työkonetta pysäyttämään (s. 8).

Arvokkaita kiistametsiä puolustettaessa jalkapatikalla kerätty tieto on valtaa, ja erityisesti auttaa, jos se on kerätty selkeiksi kuviksi ja raporteiksi, joita tavan ihminenkin voi levittää eteenpäin. Suojelemattomien ikimetsien ekologiaa ja luonnetta ovat kartoittaneet vuosikymmenet vapaaehtoiset ja ammattilaiset, kuten monien tarinoiden Olli Manninen, jota nuorempi kartoittajakollega Anna Pajari on haastatellut.

Aina kun ilmiötä lähtee rajaamaan arvokkaaksi tai puhtaaksi tai päinvastoin haitalliseksi tai likaiseksi, kohtaa kuitenkin monia herkkiä määrittelyongelmia. Mitä on moraalinen maankäyttö Saamenmaalla? Sitähän voidaan perustella puhtaan energian tai edistyksen nimissä. Tästä kipeästä problematiikasta kirjoittaa esseessään Eleonora Alariesto (s. 19). Entä miten osaisimme puhua tarkemmin maan suojelemisesta ajassa, jossa maanpuolustukseen ohjataan suuret määrät rahaa ja huolta? Tätä lähti selvittämään kahden tukikohtakaupungin kasvatti, toimittaja Lotta Lautala. Jutun ”Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa” (s. 16) kuvitti ukrainalainen animaatiotaiteilija Marynka Dovhanych, jonka kotimaan tuttuihin metsiin hyökkäyssota on jo tunkeutunut. Tätä kirjoittaessani tieto siitä, kuinka Yhdysvallat aikoo kiristää Ukrainalta sen luonnonvarat suurvaltapolitiikan peleihin, on juuri järkyttänyt kansainvälistä yhteisöä.

Niin, miten ympäristöliike ja eri yhteiskunnalliset toimijat löytäisivät toisensa nykypäivänä tavalla, joka kääntäisi historian suuntaa? Ketkä kulloinkin hidastavat ympäristö- ja ihmisoikeustyötä? Ehkä oppia voi etsiä menneestä. Metsäliikkeen tutkiva toimittajaryhmä läpivalaisi menneitä vuosia, jolloin Suomessa niin yksilöt, ay-liike kuin metsäteollisuus pyrkivät vaikuttamaan Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmään. Juttu (s. 23) syntyi osittain Oulun taidemuseon Kätketty-näyttelyssä (s. 30) virinneestä juttuvinkistä: kulttuurilla voi viedä näinkin raskasta viestiä eteenpäin, kun tekijä pukee sen vaikuttavaan muotoon.

Ajan pyörää ei saa käännettyä, eli paluuta vanhoihin laajoihin metsämantereisiin saati johonkin sodattomaan paratiisiin ei taida olla. Voimme silti tänäänkin mikromuovin kyllästämin aivoin ja sydämin kuvitella tulevaisuuden, jossa luonnon arvo on punnittu uusiksi ja ekologiset käytävät yhdistävät sinnitteleviä selviytyjien saarekkeita. Minkään tahon oma metsävisio tuskin toteutuu sellaisenaan: eräälle metsä on kirkko, toiselle hiilinielu. Kolmannelle paikka, mistä itse ei osaisi kuvitella pysyvänsä pois, ja neljännelle arvokas alue, jolta ihmistoiminta tulisi kitkeä iäksi.

Metsien kysymys on ilmastonmuutoksen ja elinympäristöjen monikriisin aikakautena niin tärkeä, että sen ratkomiseksi voisi omistaa tuhat työuraa ja vapaa-aikansa. Ihmisen lajihistorian näkökulmasta uhraus tuntuisi kohtuulliselta: vaikka homo sapiens kehittyi sanonnan mukaan juuri puusta laskeuduttuaan, kohtalonkytkyään metsiin tämä vaarallisesti koikkelehtiva eläin ei koskaan pakene.

Hakkuilla tavataan, metsien puolesta.