Helsinkiläinen kirjailija odotti bussia Hailuodossa. Kirjailijaa harmitti. Hänen bussinsa olisi Oulun linja-autoasemalla vain seitsemän minuuttia ennen kuin juna lähtisi rautatieasemalta Helsinkiin. ”Hyvin siinä ehtii”, sanoin. ”Mutta tulee ärsyttävän kiire”, hän tarkensi ja jatkoi: ”Miksei ne suunnittele näitä vuoroja niin, että ehtisi kävellä rauhassa? Siis minne muualle täältä kukaan olisi menossa kuin Helsinkiin menevään junaan?”

Ylen Suomi on maalainen -sarjassa etsitään suomalaisten identiteettiä maaseudulta. ”Ei ole kovin kauan siitä, kun maaseutu ei kiinnostanut ketään. Se oli mukava paikka, jossa saattoi lomailla kesäisin viikon tai pari ja muistella samalla nostalgisesti aikaa, jota kukaan ei oikeasti halunnut takaisin. Ei sen enempää”, juontaja kertoo hylätyn huoltoaseman ränsistyneeseen bensamittariin nojaten. Hän jatkaa käsikirjoituksen mukaista provosointia pohtien, miksi kuolemaan tuomittu maaseutu yhä jaksaa kiinnostaa. ”Kiehtooko meitä kenties kuoleman läheisyys?” juontaja kysyy.

Tulin Hailuotoon kohta kymmenen vuotta sitten. En tosin kuolemanvietin ajamana, ihan kesätöihin vain. Seurattuani paikallista elämänmenoa, toinen toistaan hauskempia ja oudompia kohtaamisia tuumin, että tätä näytelmää jaksaisin seurata pidempäänkin.

Muutettuani saareen huomasin, että ihmisiin oli helppo tutustua filosofisen keskustelukerhon tapaamisissa, edesmenneen Haiku-baarin marginaalimusiikkiin keskittyneissä konserteissa tai vaikka peltojen keskellä spontaanisti järjestetyn avantgarde-musiikkiesityksen yleisössä. ”Millehän tässä ite alkais?” mietin tuolloin.

Julkaisin juuri esikoisromaanini. Ensimmäinen kysymys, jonka toimittaja kirjan tiimoilta kysyi, oli: ”Millaista on tehdä taidetta pohjoisessa?” Havahduin siihen, etten ole koskaan miettinyt asiaa. Jouduin aloittamaan alusta: onko Hailuoto ylipäätään pohjoisessa?

Ihmiset odottavat, että ilmestyisin tapaamisiin karvalakki päässä ja virsikannel kainalossa.

Kun nousen Helsinkiin menevään junaan, nousen siihen ihan vain ihmisenä, mutta junasta ulos astuttuani huomaan, että usein minuun suhtaudutaan pohjoisen ihmisenä. Lähden työtapaamiseen kirjailijana huomatakseni, että minut nähdään ensisijaisesti pohjoisen kirjailijana. Joskus tuntuu, kuin ihmiset suorastaan odottaisivat, että ilmestyisin tapaamisiin karvalakki päässä ja virsikannel kainalossa. Pian saankin kuulla kuinka ”tuo sun murre on niin symppis, niin hellyyttävä, sanot sä sitten mitä tahansa”. Jako Helsinkiin ja muuhun Suomeen, maalaisiin ja kaupunkilaisiin on ärsyttävä, kliseinen ja silti voimissaan, elävä ja todellinen.

”Kuolemanvaara kiihottaa niin aisteja kuin mielikuvitustakin”, juontaja maalailee, mutta mielikuvituksen kiihotuksen hedelmiä ei lähdetä etsimään. Sarjan maaseudulla ei kulttuurielämää näy. Taide ei taida sujahtaa saumattomasti mielikuviin maalaisuudesta.

Omaan maalaiselooni taide kuuluu. Työtilani sijaitsevat paikallisella kulttuuritalolla. Siellä talon taiteilijoiden kesken ”kuolemanvietin vetovoimasta” tulee hetkessä lentävä läppä. Sarja puolestaan etenee sovittelevaan huomioon, ettei maaseudun kuolema sittenkään tunnu ajankohtaiselta aikana, jona vaikkapa ilmastonmuutos lisää kotimaan matkailua. Silti sarjan ummehtunut kuvasto tuntuu pinttyneen kiinni ihoon.

Mikko Alatalo laulaa maalaispojan äänellään: ”Maalta maahan, maasta maalle, teillä on kellot, mutta meillä on aikaa”, musiikista liu’utaan kaappikellon unettavaan raksutukseen. Jopa minun tekee mieli paeta maaseudun jähmettävää vaikutusta ja hypätä ensimmäiseen Helsinkiin menevään junaan, niin ärsyttävä kuin Oulun seitsemän minuutin siirtymä onkin. Sitten sarjan lannistava taikapiiri hajoaa. Todellisuus on läsnä taas, monimuotoisena, mahdollisuuksia ja yllätyksiä täynnä olevana.

”Nyt sä voit nauttia koko viikon taiteesta ja kulttuurista”, tuttava lohduttaa minua maalaista Café Engelissä, Senaatintorin laidalla. Pitäisi kai jaksaa selittää, että myös meillä päin voi tapahtua kaikkea kulttuurisesti kiinnostavaa, vaikkei sen tavoittaakseen aina tarvitse ostaa pääsylippua ja vaikka siitä ei kirjoiteta Hesarissa.