Kesän aikana vierailin kahdessa kainuulaisessa kesänäyttelyssä, ensin juhannuksen aikaan Henkiolentojen kukkula -näyttelyssä Mustarindassa Hyrynsalmella ja kuukautta myöhemmin Karhulankylän kesänäyttelyssä Ristijärvellä. Kumpikin näyttelypaikka sijaitsee kaukana isoista taajamista syrjäseudulla, mutta erojakin niillä on. Mustarindaa ympäröivät vanhat metsät ja aika erämaavaltainen maisema, Karhulankylä taas on selkeästi kylä ja sen tienoo perinteistä maatalousmiljöötä. Ekologiset näkökulmat, elonkierron ihmeet, luonnon monimuotoisuus sekä ihmisen ja muunlajisten välinen suhde olivat teemoina mukana kummankin näyttelyn teoksissa.

Polku Henkiolentojen kukkulalla

Mustarindan kesän 2024 näyttelyn toteuttamisesta vastasi Mustarinda-seuran rinnalla Porin kulttuurisäätö. Näyttelyyn kutsutut taiteilijat Aistė Ambrazevičiūtė, Aksel Haagensen, Jonas Palekas, Kamilė Pikelytė ja Petter Yxell asuivat ja työskentelivät Mustarindassa touko- ja kesäkuun, joten teokset syntyivät vahvasti sidoksissa paikkaan. Palekaksen ja Pikelytėn teokset olivat nähtävillä lähinnä performansseina näyttelyn avajaisissa 15. kesäkuuta. Minä kiersin näyttelyssä vasta viikkoa myöhemmin, joten siitä mitä avajaisissa tapahtui, en voi kirjoittaa. Pieniä jälkiä avajaisten performansseista maastossa oli vielä jäljellä.

Kuten Mustarindan kesänäyttelyssä usein, tälläkin kertaa teosten löytäminen vaati valppautta ja vähän onneakin. Ajattelen, että tämä etsimisen, löytämisen ja löytämättä jättämisen kolminaisuus on oikeastaan osa Mustarindan näyttelyiden tenhoa. Tai ainakin se on olosuhde, johon näyttelyssä kulkevan on syytä suhtautua uteliaisuudella. Vanha metsä toisinaan peittää ja toisinaan paljastaa, ja itsessään se metsä aina on ilo kulkea.

Tällä kertaa kävi niin, että kun olimme näkötornin jälkeen edenneet varsinaiselle näyttelyreitille ja päätyneet pienen kosteikon reunalle sitä ja sen tuntumassa sijaitsevia mahdollisesti Kamilė Pikelytėn teosten rippeitä ihmettelemään, kadotimme polun jatkosuunnan täysin. (TOKS-toks, TOKS-toks, TOKS-toks…Tässä kohtaa havahduimme ensimmäistä kertaa myös kosteikon takaa kantautuvan tikan nakutusäänen mekaanisen tasaiseen rytmiin.) Harvakseltaan oksiin solmittujen opastenauhojen vaaleankeltainen väri tuntui katoavan kokonaan metsän keskelle. Ajatus metsänpeitostakin nousi mieleen. Henkiolentojen kukkula hengähteli ympärillä.

Mutta meillä oli onnea, tai ehkä henget olivat suosiolliset: metsästä harppoi pitkin askelin hahmo, joka lyhyen sananvaihdon jälkeen paljastui taiteilija Petter Yxelliksi. Hän johdatti meidät oikealle polulle.

Ohitimme koivunrunkoon asennetun aurinkopaneelin. Se kuului Aksel Haagensenin aurinkoenergialla toimivaan ”Robotikka”-ääniteokseen, jonka ääniä siis myös aiemmin kosteikon äärellä kuulemamme nakutus oli. Juuri tämä nyt läheltä ohittamamme äänilähde ei nakuttanut – virrantuotossa saattoi välillä olla ongelmia – mutta muut tikat toimivat, ja niiden ääni kantoi pitkälle. Teoksen ajatuksesta sai hyvin kiinni.

Haagensenin teoksen vaikuttimena oli toiminut historiallinen tapahtumakulku, joka liittyi Singer Tractin aarniometsään Louisianassa Yhdysvalloissa. Tuo metsä oli maailman suurimpiin tikkoihin kuuluneen rämetulikärjen (Campephilus principalis) viimeisiä asuinalueita. Metsän omistanut Singer Sewing Machine -ompelukoneyhtiö myi sen luonnonsuojelijoiden vetoomuksista välittämättä Chicago Mill and Lumber Company -sahatavarayhtiölle, ja 1940-luvun lopulle tultaessa metsä oli täysi hakattu.

Viimeisin varma havainto rämetulikärjestä tehtiin Yhdysvalloissa 1944, Kuubassa 1987. Vuonna 1996 lintulaji luokiteltiin sukupuuttoon kuolleeksi. Yllättäen 2000-luvun alussa yksittäisistä rämetulikärjistä ilmoitettiin muutamia epävarmoiksi jääneitä havaintoja Arkansas’ssa ja Floridassa. Tällä hetkellä lajin luokituksena on äärimmäisen uhanalainen. Toivo siitä, että rämetulikärki olisi selviytynyt ihmisiltä piilossa jossain rämealueiden kätköissä siis kytee vielä, mutta hyvin epätodennäköistä tuo selviytyminen taitaa olla. (Singer Tractin alue on nykyisin soijapapupeltona.)

Myös Petter Yxell oli omistanut osan teoksistaan linnuille ja rakentanut harmaantuneesta puutavarasta pöntöt viidelle Mustarindan alueella pesivälle pöllölajille. Nämä pöntöt jäävät näyttelyn päättymisen jälkeen maastoon pysyvästi, näin Yxell ainakin juhannuksena jutellessamme arveli.

Yxellin varsinainen näyttelyteos ”To the Lighthouse” kohosi Mustarinda-seuran vuonna 2019 rakentaman Metsänäyttämön ympäristössä. Tässä näyttely-yhteydessä poikkeuksellisen suurikokoisen ja näyttävän teoksen puusta ja hyttysverkosta toteutettu rakenne nousi useamman metrin korkeuteen. Teos herätti mielikuvia metsään unohtuneista lavasteista, osittain romahtaneesta kasvihuoneesta ja nimensä mukaisesti myös majakasta. Myös tässä teoksessa oli aurinkoenergian varaista toimintaa: teoksen korkeimpaan tornimaiseen ja vähän suljetumpaan osaan syttyivät Yxellin kertoman mukaan ilta-aikaan ajastetut valot yöperhosia houkuttelemaan. Silloin perhoset olisivat kokoontuneet torniin lentelemään ja hyttysverkkoseinien läpi niiden tanssi olisi ollut ulkopuolelta katseltavissa.

Teos ei olisi ollut perhosille ansa, vaan oikeastaan, niin, näyttämö. Harmillisesti kahden viikon näyttelyaika juhannuksen molemmin puolin on vuoden valoisin, eivätkä yöt Hyrynsalmellakaan edes hämärry. Kaikkia ominaisuuksia ei Yxellin perhosnäyttämöstä kesäkuussa siksi varmaankaan kunnolla nähty. Nyt elokuussa tilanne olisi aivan toinen.

Aistė Ambrazevičiūtėn ”Lichen couture” -teos sijoittui puurungoille naavojen, jäkälien ja pienten kääpien keskelle. Yhdessä naavojen ja jäkälien kanssa ja niiden muodoista mallia ottaen muodosti (100 % biohajoava) 3D-printtaus kytköksen, jossa luonnon muovaama ja koneellisesti valmistettu sulautuivat toisiinsa niin, että niiden välistä eroa oli välillä vaikea havaita. Naavaan naamioidut muovipullot puutavarakasassa taas olivat jälkiä Jonas Palekaksen ja Aistė Ambrazevičiūtėn yhdessä toteuttamasta avajaisperformanssista ”Jäkäläviiniä”.

TOKS-toks… Kun polun kierrettyämme kävelimme kohti Mustarinda-taloa, kajahtelivat louisianalaisen aavetikan terveiset metsäautotiellä.

Sikalassa, lantalassa, järven rannalla

Ristijärven Karhulankylän kesänäyttely toteutui kesällä 2024 ensimmäistä kertaa. Näyttelyn toteutuksesta vastasi ja sen kuraattorina toimi kuvataiteilija, kuvanveistäjä Riikka Keränen, joka asuu ja työskentelee kotitilallaan Ristijärvellä. Siellä, Keräsen vanhempien noin vuosi sitten toimintansa päättäneessä sikalassa ja sen pihapiirissä näyttely oli. Riikka Keräsen lisäksi näyttelyyn osallistuivat kutsuttuina taiteilijat nabbteeri, Timo Aho ja Komugi Ando. Nimekseen näyttely oli saanut Hallittu hoitamattomuus.

Hallittu hoitamattomuus ei ole vain kuraattori Keräsen päästä putkahtanut sanapari vaan nimitys periaatteelle, jonka mukaan ihmisen muokkaaman ympäristön joidenkin osien annetaan tarkoituksella villiintyä. Tätä luonnon monimuotoisuutta monin tavoin tukevaa periaatetta voidaan soveltaa yhtä hyvin kaupunkien viheralueilla kuin metsänhoidossa. Taidenäyttelyn yhteydessä se voisi tarkoittaa vaikka ympäröiviin olosuhteisiin mukautumista ja liiallisen toiminnan välttämistä, tietoista tekemättä jättämistä. Miksi teemme, mitä teemme ja riittäisikö, jos tekisimme vähemmän?

Nelikätisen taiteilijakollektiivi nabbteerin (Janne Nabb & Maria Teeri) installaatiossa ”mingäncaldainen eläivä anda myöden” yhdistyivät kollektiivin jo aiemmin toteuttama vanhoja puutarhoja kartoittanut videoteos sekä monenlainen Karhulankylältäkin kerätty kasviperäinen aines. Kasvamisen ja kuihtumisen sykliä ja ihmisen pyrkimyksiä oikeastaan aivan vuosisataisessa perspektiivissä tarkastelleen teoksen oranssinsävyinen valaistus oli viittaus nabbteerin kotipaikkakuntaan Närpiöön ja sen kasvihuoneiden suurpainenatriumlamppujen loimotukseen.

Timo Ahon monimetrinen muovikukka ”Plantae Spiritus Plasticus” on kiertänyt näyttelyissä jo jokusen vuoden, ja sopivasti reissuistaan vähän rähjääntyneenä se nyt hengitteli rauhalliseen tahtiin sisään ja ulos entisen sikalan jonkinlaisessa eteishallissa. Muotoonteipatun ja ilmalla täyttyvän teoksen materiaaleina olivat muun muassa kierrätetty musta muovi ja ilmanpuhallin.

Komugi Andon keramiikkateokset ”Kääkkä” ja ”Voi hyvänen aika, tämähän on elämää (Pena)” olivat ilmeikkäästi muotoiltuja eläinaiheita kumpikin. Jälkimmäinen oli omistettu pitkään teillä tietymättömillä kulkeneelle mutta lopulta kotiin palanneelle Pena-kissalle. Teoksen pörheänpyöreää olemusta täydensi ajoittain siitä kuulunut reipas japaninkielinen laulu, jonka sanat taiteilijan suomentamina menivät jotenkin näin: en tiedä missä olen, en tiedä minne menen, mutta mitä väliä.

Riikka Keräsen ”Kompostikopla” oli orgaanisuudessaan ja sijainniltaan ehkä yllättävin koskaan näkemäni kokonaisuus. Se oli toteutettu entisen sikalan käytöstä poistettuun lantalaan, ja jollakin tavalla niin täydellisen sovussa lantalan takaseinustan olki- ja maamassan kanssa. Keräsen muun muassa keramiikasta valmistamat osaset olivat paikassa kuin kotonaan siinä missä linnunsulat, uteliaan metsäneläimen papanat ja muutamat kärpäsetkin. Keräsen kolmen olentomaisen uuniveistoksen kokonaisuus ”Perusaineksista” löytyi järven rannalta. Avajaisissa taiteilija sytytteli uuneihin tulet – ehkä muinakin näyttelypäivinä ne paloivat.

Haluan kertoa vielä, että reitti näyttelyyn oli erityisesti loppumatkastaan uskomattoman kaunis, ja huipentui kapeaa kannasta pitkin kulkevaan tiehen kahden järven välissä. Näyttelyn aurinkoisena avajaispäivänä lauantaina 20. heinäkuuta maisema oli paratiisi.