Oli tarkoitus tehdä teemanumero rauhasta, mutta sodan pitkittyessä kokonaisen numeron kokoaminen muodostui jotenkin mahdottomaksi. Omalle psyykelle mahdottomaksi, tarkoitan. Tai sitten elämän kaikkien muiden asioiden kiihkeys esti rauhoittumasta, joskus silloin alkukesästä, kun sisältöä olisi pitänyt pähkäillä syvemmin ja kirjoittajia värvätä, sellaisen kokonaisuuden pohdinnan äärelle.

Muistelen, että joskus – joskus ennen viimeisintä pandemiaa – oli semmoinen ajatus tai tunne, että ihmiskunta oli saavuttanut tilanteen, jossa rauha vallitsi suurimmassa osassa planeettaamme ja erilaiset sodat olivat vain paikallisia kahnauksia, jotka sammuivat ja syttyivät kuin tähtisädetikut joulukuun ja tammikuun välisenä yönä. Ehkä tämä ajatus oli pelkkää harhaa tai toiveilua. Ehkä harhaa onkin muisto. Joka tapauksessa tänä vuonna asiaa ajatellessa yhä useammin päätyy tunteeseen, että rauhan koloset – joista Suomi sattuu olemaan yksi – ovatkin vain poikkeuksia laajemmasta normista.

Rauhan pitäisi olla helppoa. Sotaan lähteminen, toisen elollisen olennon satuttaminen, oman edun asettaminen kaikkien muiden ihmisten, eläinten ja kasvien edun edelle, oman itsen korottaminen kaikkea muuta olevaa tärkeämmäksi – kaiken tämän pitäisi olla iljettävää ja kammottavaa omasta ja muiden olemassaolosta tietoiselle yksilölle. Toisten kohtelu itsen kaltaisina pitäisi olla – vaistonvaraisesti – se ”luonnollinen” lähtökohta elämään. Rakkauden pitäisi olla helppoa: sitä on kuitenkin kaikkialla, kun vain muistaa yrittää sitä nähdä.

Ja kaikkein helpointa on sanoa, että jonkun asian pitäisi olla helppoa.

Toisen päätoimittamani Kaltion numeron (6/2010) pääkirjoitus alkoi näin:

”Kirjallisuuden kääntäminen on rauhantyötä, sanoo Suomessa Turun kirjamessuilla vieraillut turkkilainen runoilija Nurduran Duman. Pyrkimys toisen kansan, toisten ihmisten ymmärtämiseen edistää vääjäämättä rauhanomaista yhteiseloa.”

Näin se loppui:

”Ja kyllä, käyttämällä, kääntämällä ja vapauttamalla sanoja se maailmanrauhakin on saavutettavissa. Ei sulkeutumalla ja salailemalla, vaan avautumalla. Uskomalla rakkauteen työn ja kaiken muunkin perustana. Ja kuten latvialainen Ingma¯ra Balode kirjoittaa:

Ehkä viesti vielä tavoittaa jokaisen:
kaikkien aikojen vihaa hautovat sotilaat
ja rauhanveljet?”

Haluan lainata kaksitoista vuotta vanhaa kirjoitusta näyttääkseni, että en ole päässyt vieläkään alkua pitemmälle.

Ehkä onkin parempi uskoa olevansa alussa kuin olettaa saavuttaneensa lopun. Loppu on loppu; jos jonkun loppu on jonkun toisen alku, kuten on tapana sanoa, ei se ole loppu. Rauha ei voi koskaan olla jonkun loppu tai jonkun lopussa, vaan se on aina alku, joka vaatii jatkuvaa rakkauden työtä. Se ajatus, että rauha olisi yleinen, pysyvä tila, joka säilyy sellaisena, jos sitä vain ei jotenkin järkytetä, lienee todellakin vain harhaa ja toiveunta. Erilaiset impulssit ovat jatkuvasti sysäämässä rauhaa tasapainosta johonkin suuntaan, minkä takia sitä pitää aktiivisesti tukea joka suunnalta, koko ajan.

Sotatilankin aikana pitää jatkuvasti puhua rauhasta. Pitää pohtia, millä tavoin sodan on mahdollista loppua. Pitää hyväksyä se, että karmeimmatkin sotarikolliset voidaan joutua ottamaan mukaan keskusteluihin rauhasta. En tiedä, kykenisinkö itsekään rakastamaan vihollistani, jos tämä olisi toiminnallaan aiheuttanut tuhansille ja tuhansille mittaamatonta kärsimystä, mutta sen on oltava vaatimuksena ihan jokaiselle. Aivan hirvittävä vaatimus.

Hirvittävä hinta rauhasta. Mutta jatkuvan sodan hinta on vielä hirvittävämpi.

Ai niin; Covid-19 saavutti vihdoin Kaltion toimituksenkin, minkä takia tämä numero saapuu jonkun verran myöhässä. Pitkään pystyimmekin pakoilemaan. Pandemian ja sotien aiheuttamat logistiikan ja raaka-aineiden hinnannousut puolestaan pakottavat meitä nostamaan lehden tilaushintoja ensi vuonna; joten mikäli olette määräaikaisia tilaajia tai ette vielä tilaajia lainkaan ja haluatte säästää muutaman euron, tehkää lehden kestotilaus ennen joulua. Ohjeet löydätte sivulta 64.