Aina silloin tällöin tapasimme kirjailija Veikko Huovisen kanssa eri tilanteissa. Taisi olla vuosi 1996, kun hän edellisenä vuonna oli saanut valmiiksi Viiksiniekat-trilogian päätösosan Pietari Suuri hatun polki, niin esitin, josko hän reformaattori Martti Lutherin persoonaan tarttuisi. Luther kun olisi mitä herkullisin kohde pöytäpuheineen ja persoonallisine tapoineen. Huovinen myhäili hetken leukaansa sivellen ja totesi: En taida enää jaksaa tarttua niin isoon aiheeseen. Jääkööt nuoremmille.

Kohtaaminen tuli mieleeni lukiessani Eero Marttisen kirjoittamaa Veikko Huovisen henkilökuvaa ja elämäkertaa Hiljaisen hymyn mies. Marttinen jos kuka tuntee niin Huovisen persoonan kuin tuotannonkin läpikotaisin. Vuoden 1967 ensitapaamisen jälkeen hän on tavannut Huovisen lukemattomia kertoja ja tehnyt hänestä paljon haastatteluja. Myös Huovisen kirjoista hän on tehnyt niin arvosteluja kuin artikkeleitakin.

Huovisesta ja Marttisesta tuli vuosien mittaan erittäin hyvät ystävät. Marttinen kirjoittaa: ”Haastattelutuokiot olivat yhtä juhlaa, useimmiten ne menivätkin haastattelutuokioiksi. Veikko osasi sanoa, niistä jäi hyvä ja iloinen mieli, jonka varassa jaksoi jatkaa arkista aherrusta.”

Veikko syntyi Simossa 7.5.1927 Rosa ja Juho Huovisen perheeseen. Isä oli metsänhoitaja, jonka työ kuljetti jo saman vuoden syksyllä pesueen Sotkamoon, missä Huovisen perhe asui koko loppuelämänsä – kuten sittemmin myös Veikko perheineen.

Veikko seurasi isänsä jalanjälkiä lähtiessään opiskelemaan Helsinkiin metsänhoitajaksi. Opiskeluvuosina kuvataiteet kiinnostivat nuorta miestä, mutta kirjallisuus vei kuitenkin voiton. Niinpä hän julkaisi esikoisteoksensa Hirrin vuonna 1950. Hyvät arvostelut saanut tarinakokoelma sai pian jatkoa olympiavuonna 1952 ilmestyneellä Havukka-ahon ajattelijalla. Tätä seurasi yli viisi vuosikymmentä kestänyt loistelias, suomalaisessa kirjallisuushistoriassa ainutlaatuinen kirjailijaura.

Huovinen pohdiskeli ikämiehenä, kuinka hän niin nuorena saattoi kirjoittaa Konsta Pylkkäsestä: ”Havukka-ahon ajattelijahan voisi olla ennenmuuta vanhan kirjailijan viimeinen kirja ja tuotannon pääteos.” Mutta siitäpä tuli klassikko, joka on kestänyt lukevan kansan suosikkina jatkuvasti. Siitä on tehty elokuvia, sitä on esitetty radiossa ja televisiossa, siitä on tehty lukuisia teatteriversioita ja monologeja.

Huovista Pylkkänen myös piinasi, sillä jatkuvasti häneltä kyseltiin, koska Konsta saa jatkoa. Ja saihan hän lopulta, kun vuonna 2004 ilmestyi teos Konsta Pylkkänen etsii kortteeria. Huovinen on kertonut Marttiselle näin: ”Konsta on tietenkin vanhentunut, eikä enää ärhäköidy niin kuin ennen, uusimpiin asioihin ei Konsta edes ota kantaa enempää kuin minäkään.”

Huumori monimuotoisena on Huovisen tuotannossa kauttaaltaan läsnä. Mutta hän ei ole vain humoristi vaan myös hiljaisesti kantaa ottava kirjailija. Myös lyyrisyyttä on hänen teksteissään. Paras esimerkki tästä on varmaan hänen teoksensa Siintävät vuoret.

Pekka-pojan sairastuminen ja kuolema vuonna 2005 olivat erityisen raskaita vaiheita Huovisen perheen elämässä. Huovinen kirjoitti mielessä velloneet kysymykset ja tunnot paperille teokseksi Pojan kuolema (2007), joka on Huovisen viimeinen teos. Se on koskettava, vaikuttava, puhutteleva teos, jonka kirjailija toivoi olevan avuksi muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille. Sitä kirja on vuosien varrella ollutkin tuoden lohdutusta ja voimaa syvän surun keskelle.

Teitpä hyvän kirjan! Näin voi sanoa Marttisen erinomaisesta, syväluotaavasta Huovis-kuvauksesta. Marttinen on tavoittanut Huovisen kirjailijaluonteen vuosikymmenten varrella syntyneen ystävyyden kautta, mutta terävänä kirjoittajana hän tuo esiin myös asioita, joista Huovinen kärsi, vaikkapa joidenkin kriitikoiden teilaukset. Kuvaliite Marttisen omista kokoelmista täydentää mukavasti tekstiä.