Olikohan se kesäflunssa kuitenkin jotain koronansukuista? Kun kuumetta oli vain yhtenä päivänä vähän, mutta pään ontelot limasta tukkoiset yli pari viikkoa ja tavallistakin nuutuneempaa uupumusta vieläkin pitempään. Siinä meni heinäkuu – mutta kuitenkin niin, että vain yhden päivän myöhässä tämä lehti saatiin painoon.

Tai sitten se on vain iän (ja kehnon peruskunnon) tuomaa jaksamattomuutta. Kun ei viitsi aamuyön tunteina lähteä festivaalijatkoille parin korttelin päähän majapaikasta. Tilanne oli Vuoreijan Pomorifestivaalin lauantai eli viimeinen päivä, Jäämeren rannoilla aurinko ei heinäkuussa laske, ja olin vielä hereillä sen verran, että vähän ennen kolmea luin tuttavan Instagram-viestin: ”Its party close to Spice up your life”. Kuviakin tuli.

Mutta laitoin tabletin alas ja vedin CPAP-laitteen viikset kasvoilleni. Finnmarkilaisen legendan, norjaksi ja saameksi laulavan hevirokkibändi Intriguen keikalta olin poistunut jo muutaman biisin ja kahden Norjan-hintaisen oluen jälkeen, ennen puoltayötä. No, ainakin näin, miltä tämä Jussi Moilasen jutun mukaan (s. 21–24) räjähtäväenerginen yhtye näyttää.

(”Spice up your life” on intialaista ruokaa sekä tikkuperunapitsoja tarjoileva ravintola reilun puolentoistatuhannen asukkaan Vuoreijassa. Ei ihan Norjan itäisin, koska thaimaalaisia makuja sekä fish and chipsiä myyvä aasialainen ”Pakora” on saman kadun varressa hieman enemmän koillisessa. Spice Girls -viittaus täällä, missä maa loppuu, lämmittää mieltä.)

Finnmarkin kuntien – ”kaupunki” on ehkä liikaa sanottu – tapahtumat ovat yllättävänkin monipuolisia ihmismääriin nähden. Pomorifestivaalilla on näyttelyitä, rokkia, kalastusseminaaria, juoksuja ja kävelyitä, vaahtobileitä lapsille – sekä suomenkielinen yhteislaulutilaisuus, joka sekin veti ehkä joskus museoksi remontoitavan entisen suomalaisasutuksen pihaan toistasataa kiinnostunutta. Samana viikonloppuna parinsadan vakituisen asukkaan Pykeijassakin olisi ollut festivaali, mutta sinne emme ehtineet; Varanginvuonon eteläpuolelle pitää kiertää vuononpohjukan kautta pari-kolme tuntia. Tuplasti Vuoreijan kokoisen Kirkkoniemen talvitapahtuma Barents Spektakelista on Kaltiossa kerrottu ennenkin.

Toki kesä paisuttaa näitä Ruijan raukkoja rajoja samalla tavoin, kuin se paisuttaa Hailuotoa ja muita Suomen mökkipaikkakuntia. Ja strategisesti olemme merkittävällä alueella, Norjan ja NATOn tutka-asemat kyttäävät venäläisten liikkeitä herkeämättä. Ja venäläiset natolaisia. Poliittinen merkitys ja kymmenien miljoonien tarkkailuinvestoinnit eivät kuitenkaan näy katukuvassa: joka toista Vuoreijan taloista tuntuu asuttavan vain määrättömiä lokkiparvia räystäillään.

Tänne meidän ”E75 Art Vehicles” -taidebussimatkamme päättyy toukokuussa 2026.

Vuoreijassakin asuu ihmisiä, ihan tavallisia. Jaksan aina ihmetellä ihmisen omituista sitkeyttä: sinne se pesiytyy, vaikka talvella aurinko ei nouse melkein kolmeen kuukauteen ja hyinen meri vihmoo jäähilettä ikkunaan. Torstaina, kun autoilimme määränpäähämme, sumu oli niin sakea, että Varangin niemimaan lentokentille (Vesisaaren ja Vuoreijan) ei voinut laskeutua, vaan matkustajat päätyivät kolmen tunnin maantiesuhailun päähän Kirkkoniemeen.

Tällaisena kesänä, kun päässä pyörivät enimmäkseen Ukraina, Palestiina, Donald Trump tai Englannin rasistiset mellakat, pitää yrittää muistaa, että ihminen osaa olla myös rakastettavalla tavalla omituinen. Kuten esimerkiksi Finnmarkin rantojen kaltaisiin paikkoihin pesiytyvällä tavalla sitkeä.

Toki ihmisten vähyys auttaa. Maailmassa on helpompi olla, kun ei tarvitse jatkuvasti huitoa satoja ja tuhansia sieluja ympäriltään. Jo ajatus miljoonakaupungista tuntuu nykyisin hukuttavan alleen – ja silti haikailen myös paluusta Lontoon kaduille. Kyllä ihminen on omituinen olio. Melkein yhtä omituinen kuin kaikki muutkin.

Piti kertoa myös, että tämäkin lehti julkistetaan edellisen tavoin Art Hub Pikisaaressa, Oulun Taiteiden Yössä torstaina 15.8. kello 17. Mutta tuskin Posti tätä lehteä ehtii kantaa tilaajille ennen tuota. Verkkolehdestä ehkä saatatte tämän tiedon nähdä ajoissa. Vaan ei sinne julkkaripaikkaan yli neljääkymmentä ihmistä kunnolla mahtuisikaan.

Kesän aikana päässä on pyörinyt muitakin juttuja, joita olen ajatellut mainita pääkirjoituksessa. Onneksi ne ovat unohtuneet, kun tila on rajattu. Lukekaa lehti, se on tällä kertaa mukavan ohkainen. Juttuja ihmisen yrityksistä päästä lähemmäksi jotain, mitä luonnoksi kutsutaan.

Vielä on kesä, ja vielä joitain viikkoja aikaa kitata kaljaa auringonnousuun. Ehkä joku yö otan kolmannenkin.