Ulla Heikkilän (s. 1989) toista kokopitkää markkinoidaan Nauvoon sijoittuvana juhannusaiheisena draamana, jossa ”pilkahtelee huumori”. Ilmeisesti tekstin laatinut tiedottaja on ollut heikosti perehtynyt sanoittamaansa elokuvaan. Elämä on juhla on pikemminkin tragediaa, josta on hankaluuksia löytää minkäänlaisia huumorin pilkahduksia. Sen sijaan kehuja elokuva ansaitsee.

Heikkilän esikoisohjaus Eden (2020) jäi historiankirjoihin sillä, että ohjaaja-käsikirjoittaja Heikkilä oli tuotoksen valmistuessa vain 31-vuotias. Tuolloin nuorisoelokuva sijoittui rippileirille. Sen pääosissa nähtiin muun muassa Aamu Milonoff ja Bruno Baer, leikkaajana Hanna Kuirinlahti. Sivuosassa vilahti Satu Tuuli Karhu. Tämän jälkeen Heikkilä ohjasi televisiotuotantoja. Näistä mainittakoon Eroja ja sovintoja (2023) sekä nuortensarja Luusereiden tuotantokausi vuodelta 2022.

Esikoispitkän tavoin Heikkilä luottaa Elämä on juhlassa näyttelijöiden Milonoff ja Baer lisäksi leikkaaja-Kuirinlahteen. Vaikka Satu Tuuli Karhua valkokankaalla ei tällä kertaa nähdäkään, vastaa hän kiiteltävästi näyttelijävalmentamisesta.

Elokuvan roolitus on nimittäin sanalla sanoen hieno. Sisältä kuolleita ihmisparkoja esittävät tosielämänkin pariskunta Pirjo Lonka ja Jani Volanen. Alkoholisoitunutta, höppänää isoäitiä esittää pitkästä aikaa valkokankaalla näyttäytyvä Ulla Tapaninen. Lipevänä ja itsekeskeisenä hurmurina keikailee Tommi Eronen.

Kuten Eden, myös Elämä on juhla sijoittuu syrjäiseen ja suljettuun tilaan. Keskikesän juhlaa juhlitaan idyllisessä Nauvossa. Näennäisen ilokkuuden ja riehakkuuden sijaan valkokankaalla nähdään kulisseja ylläpitäviä henkilöhahmoja.

Konkurssin tehnyt ravintoloitsijapariskunta Eerola (Lonka ja Volanen) kamppailevat kuolleen parisuhteensa kanssa. Pariskunnan lapset Selma (Milonoff) ja Eeva (Ada Pesso) pyristelevät irti Volasen ja Lonkan lohduttomasta pysähtyneisyydestä. Milonoffin esittämä Selma saa pienen valonpilkahduksen saarelle saapuvan Artun (Baer) kautta. Baerin esittämä lohduttomuus ilmenee hänen isänsä kautta: alkoholisoitunut entinen Idols-tähti Samppa (Jussi Vatanen) yrittää ylläpitää entistä menestystään.

Syrjähyppyjä tehdään, päihteitä hyödynnetään ja kaikilla tuntuu menevän heikosti. Juhannus sentään tuo elokuvaan keskikesän värikkyyttä, vaikka kaikilla elokuvan henkilöillä on väritöntä ja päämäärätöntä.

Lohduton, rasitteinen, paikoin jopa klaustrofobinen yhteiselo kulissien kanssa on alusta alkaen väkinäinen tragedia. Kolhiintuneet ihmiset yrittävät juhlia suomenruotsalaista keskikesän idylliä. Kaikessa paistaa kuitenkin välikekuvien kaltainen rakeisuus, epätarkkuus ja rajoittunut kuvasuhde.

Heikkilän käsikirjoituksen väljyys alleviivaa saaren ja ihmisten pysähtyneisyyttä onnistuneesti. Jani Volasen esittämä katatoninen ihmisraunio kivittynein ilmein kavahduttaa. Pirjo Longan kireäilmeinen hymyily ja Aamu Milonoffin passiivis-aggressiivinen äyskintä alleviivaavat epätoivoa.

Sataan minuuttiin elokuvassa tapahtuu vähänlaisesti juonenkäänteitä. Elokuva ei kuitenkaan seisahdu, vaan sen melankolia kantaa onnistuneen roolituksen kautta. Ada Pesson ja Aamu Milonoffin sisaruussuhteen välittömyys ansaitsee kiitoksensa, samoin Lonkan ja Volasen keskinäinen kyräily ja kyllästyneisyys. Näytteleminen pysyy hillittynä ja uskottavana.

Harvakseltaan soiva Mozartin ”Requiem” mustavalkoistaa entisestään muutoin mukamas värikylläistä kulissia. Lopputekstien aikana kajahtava Anneli Saariston ”La Dolce Vita” on katkeraa kalkkia elokuvalle, jonka nimi on Elämä on juhla.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Ulla Heikkilän työ on ihmissuhdedraamana mestarillinen. Sen sisäismaailman kaihoisuus sisäisine kuolemineen on ihailtavan eksistentiaalinen. Sääli vain, että elokuvaa markkinoidaan virheellisesti huumorilla. Ilmeisesti kotimaiselle yleisölle tragedia on edelleen liian vieras sana houkuttelemaan elokuvateatteriin.