Olen pyhittänyt kuluneen kesän lukemisen nautinnoille. Raivasin tilaa kaunokirjallisuudelle ja luin erityisesti kotimaisia esikoisteoksia, joiden lisäksi tartuin klassikoihin.

Luin pitkin kesää mutta vain pari kesäkirjaa. Mikä sitten tekee kesäkirjan? Yhden mielestä kesäkirjan on sijoituttava kesäaikaan; toiselle se merkitsee kirjaa, johon hän aina kesän tullen palaa. Kolmannelle se on järkälemäinen klassikko, jolle ei tunnu olevan aikaa muulloin kuin kesällä.

Itse suosin kesäisin juuri klassikkoja, joskaan järkälemäisyys ei kuulu kriteereihini. Kestosuosikkejani ovat Maria Jotunin Arkielämää vuodelta 1909 ja Paavo Rintalan 50 vuotta myöhemmin ilmestynyt Jumala on kauneus. Joel Lehtosen 1919 ilmestyneen Putkinotkon luin juuri ensimmäistä kertaa Ylen Lukupiiri-ohjelman innoittamana.

Putkinotkosta tarttui mukaan kuluneen kesän suosituin hokema, jonka neiti Lyygia kuiskaa lohdutukseksi eräänä kesäyön iltana rakastajalleen, kirjakauppias Aapeli Muttiselle. Muttinen on juuri avannut Lyygia-neidille ”lihavaa ja vanhaa sydäntään”, voivotellut rauenneita haaveitaan ja voivottelu on tarttumaisillaan myös Lyygiaan, kunnes hän muistaa: ”Ei, mutta, porsaani, meidänhän piti juoda suklaata.” Putkinotkon koomisiin ja maalaileviin kesäkuvauksiin olisi ilo palata, kenties jo ensi kesänä.

Oululaisen Hanna Haurun mykistävän hieno Viimeinen vuosi on myös väkivahva tulevien kesien kesäkirjaehdokas. Sen verran Haurun uusimman teoksen rujot kesäkuvaukset viehättivät. Päähenkilön kesäpartaan tiristyvät ahdistuksen kyyneleet ja niiden rinnalla hikisiä villasukkiaan rannassa pesevät, karvaisia kampurasääriään peittelevät kylän akat: siinäpä kesäisiä tunnelmia rehdimmillään.

Luettuani ensimmäisen kerran Jumala on kauneus -romaanin olen palannut siihen aina kesän tullen. Maalari, jonka esikuvaksi on mainittu liminkalainen Vilho Lampi, esittelee kesäisen asenteensa kirjassa mieleenpainuvan rehvakkaasti: ”Minä olen ylpeä joka kesä. Tästä lähtien aina kun aurinko paahtaa aamusta iltaan, me ollaan ylpeitä, aurinko, lakeus ja minä. […] Syksy on lähellä, syksy on aina lähellä kun eletään kesää. Syksyllä on tarpeeksi aikaa olla tavallinen paskiainen, mutta ei kesällä.”

Vaikka kirja on lähinnä lepäillyt kesän yöpöydällä ei-kesä-kirjojen seassa, on se muistuttanut pelkällä olemassaolollaan syksyn läheisyydestä, kuinka pitää muistaa elää kesää vielä, kun voi. Ja kai joku on joskus luvannut, että kirja sylissä istuminen lasketaan elämiseksi. Kai ikkunan takana heiluvat koivun oksat riittävät siihen, että voi kokea elävänsä nimenomaan kesää. Ja jos kirjan sivuilla on kesä, vaikka sitten vain luvun verran, olen kai elänyt kesää silloinkin.

Syksyn tullen kesäkirjat hylätään. Jostain syystä klassikoidenkin vetovoima tuntuu hiipuvan. Siinä, missä kesällä voimme hokea kesäkirja kainalossa kuinka kuluva vuodenaika on meidät vapauttava, syksyllä tartutaan usein uutuuksiin, jotka eivät kanna menneiden syksyjen merkityksiä ja muistoja mukanaan. Syksyllä ihminen kai kaipaa vakuuttelua siitä, ettei siinä mitään, vaikka kesä jo meni, ei haittaa yhtään. Meillä on tilalla kaikki uusi! Uudet harrastukset, uudet kynttilät ja villaneuleet, syksyn kirja-uutuudet. Emme todellakaan ole niitä syksyn sateissa lakastuvia ”tavallisia paskiaisia” vaan täysin uudistuneita paskiaisia, antaa tulla mitä vaan!

Ehkä tällä kertaa luotan syksyyn sen verran, että uudella kuorruttamisen sijaan lähden hakemaan jatkumoa, syksyistä traditiota, kaikkien aikojen syyskirjaa. Ripustan riippumaton metsään ja raivaan edelleen tilaa kirjojen maailmoille. Etsin käsiini syysklassikon, kenties ensimmäisenä matkaan pääsee Veikko Huovisen Hamsterit. Lähestyn jokaista kirjaa ujosti, painavin toivein: olisitko juuri sinä rakas syyskirjani tästä hamaan tulevaisuuteen? Siis porsaani! Juokaamme suklaata, syksylläkin.

Kesken lehden taiton toimituksen saavutti uutinen Hanna Haurun menehtymisestä. Otamme osaa läheisten suruun. Kirjailija jää elämään kirjoissaan.