Kaija Siikala ja Pentti Tuovinen olivat vuonna 1963 mukana Oulun ylioppilasteatterin historian ensimmäisessä näytelmässä, Fernando Arrabalin klassikossa Aamiainen sotakentällä. 2023 OYT aloittaa 60-vuotisen taipaleensa juhlistamisen tuomalla Arrabalin näytelmän uudelleen nykyiselle kotilavalleen Valvenäyttämölle osana uusien teatterilaisten Tuoretiski-produktiota. Kaltio on mukana juhlassa julkaisemalla Siikalan ja Tuovisen kirjoitukset lehden numeroista 7/1963 ja 1/1964.

2023 Tuoretiskin esitykset 24.2.–4.3. Lisätietoja Oulun ylioppilasteatterin verkkosivulta >>

Sanon, että kokemukseni on sangen vähäinen ja ajatukseni sitä myöten arvostelunalaisia. Toiseksi ilmoitan, että ne eivät perustu numeroihin ja tilastotietoihin, joiden antama kuva ei sitä paitsi ole luotettava. Otsakkeessa mainittu kysymys on herättänyt minussa mietteitä lähinnä niistä ärsykkeistä lähtien, joita ovat aiheuttaneet yleisön reaktiot eri näytelmiä kohtaan sekä teatterin merkitystä koskevat keskustelut monien oululaisten kanssa.

Edustan ammattia ja katson siis pakosta asioita siltä puolen. Huomattakoon kuitenkin, että pohdinnan kohteena ei ole ”tarvitseeko Oulu nykyistä teatteriaan” vaan se, mitä teatteri yleensä taidemuotona oululaisille merkitsee, vai merkitseekö se mitään.

Äsken oli täällä esillä kysymys, onko Oulu kulttuurikaupunki. Sitä asiaa ei lopultakaan ratkaise se, montako orkesteria, teatteria tai taidemuseota kaupungissa on, vaan se, elääkö sen asukkaissa kulttuurin tarve. Jos sitä on, se synnyttää kyllä näkyvätkin ilmentymänsä. Ja mitä voimakkaampana se elää, sitä hallitsevamman osuuden saavat myös eri taidelaitokset kaupungin elämässä.

Teatteri on eräs taidelaitos, eräs kulttuurin ilmentymä. Millä tavoin se näkyy Oulun elämässä? Perin vähän, hämmästyttävän vähän tämänkokoista kaupunkia ajatellen. Olen jäävi puhumaan siitä, vastaako nykyinen teatterimme tasoltaan kulttuurilaitoksille asetettuja vaatimuksia, mutta ellei se oululaisten mielestä vastaa, miksi asiaan ei vaadita avoimesti parannusta? Ja miksi toisaalta teatterille ei anneta riittävästi kaupungin tukea, jotta sillä olisi mahdollisuudet kehittyä vaatimukset täyttäväksi? Suon sydämestäni Oulun kaupunginorkesterille joka ainoan pennin, jonka se saa avustuksena kaupungilta, mutta onko oikein, että vastaava taidelaitos, teatteri, saa ainoastaan noin puolet tästä summasta? Ei nykyaikana teatteria tehdä enää pelkällä hengellä ja uhrimielellä, kyllä sen taloudella on oltava selvä taloudellinen pohja.

Mikä tähän asiantilaan on sitten syynä? Yksinkertaisesti elävän kiinnostuksen puute. On mukava, kun meillä on teatteri, mutta sen hengissäpysyminen on ei-kenenkään-asia. Kärjistän asioita, sillä onhan mahtimiesten joukossa joitakin, jotka toiminnallaan ovat osoittaneet teatterin olevan heille merkityksellinen asia. Mutta miten muutama heitä on!

Entä yleisö, jota varten teemme tätä työtä? Mikä saa heidät tulemaan teatteriin? Onko syynä satunnainen mielijohde, yksinomainen halu saada nauraa, se että ”teatteri kuuluu asiaan”, vaiko ehkä henkinen tarve nähdä teatteria, olipa se minkälaatuista tahansa? Kuinka monelle oululaiselle teatterimme on oma teatteri, jonka esityksiä seurataan aktiivisesti kiinnostuneina, olkoonpa tämä kiinnostus sitten mielihyvän tai -pahan sävyttämää?

Pelkään, ettei monellakaan. En moiti oululaista yleisöä katsomona, kyllä täällä ollaan mukana siinä missä muuallakin, mutta väitän, että sen kokonaisasennoitumisessa teatteriin on tarkistuksen varaa. Ohjelmistoon nähden se on aika lailla ennakkoluuloinen ja suhtautumisessaan asiapitoiseen tekstiin jopa laiska. Puhun yleisöstä kokonaisuutena ja hämmästelen vallitsevaa asiantilaa nimenomaan ns. akateemisen sivistyneistön kohdalla. Käsite yliopistokaupunki antaa sentään oikeutuksen olettaa, että sen piiristä kasvaisi elävä kiinnostus kulttuuriin myös teatterin muodossa. Tällä hetkellä vaaditaan kuitenkin idealistin uskoa ja tahtoa nähdä se. Oulussa on perustettu mm. ylioppilasteatteri, jonka tarkoituksena on nimenomaan opiskelevan nuorison keskuudessa eri muodoin toimia teatteriharrastuksen herättäjänä ja kehittäjänä – ei siis olla ainoastaan esittävän taiteen foorumina – mutta mielenkiinto sitä kohtaan opiskelijoitten taholta on masentavan vähäinen. Tuhannesta kolmestasadasta opiskelijasta on sen piiriin eksynyt noin kymmenkunta uskaliasta! Voi epäillä, että nykyaika kasvattaa akateemisista kansalaisistaankin fakki-idiootteja.

Kaikki tämä lienee osailmiötä ”tuhoisasta” materialistisesta hyvinvoinnista. Aineellisen hyvinvoinnin ja henkisen väljähtyneisyyden välillä täytyy olla jokin yhteys. Ne ovat ilmeisesti kääntäen verrannollisia toisiinsa. Taloudellisen hyvinvoinnin muuttuessa elämän päätavoitteeksi henkisen elämän tarve laimistuu. Silloin kulttuuriharrastukset menettävät elävän merkityksensä ja jäävät olemaan korkeintaan ulkonaisena muotona ilman sisäistä tarvetta. Teatterille jäänee silloin tehtäväksi toimia ainoastaan tukevan päivällisen sulatusajan viihdykkeenä! Ajateltakoonpa vain teatterin erilaista merkitystä ja luonnetta tämän päivän Amerikassa ja toisaalta Puolassa.

Teatterimaailman piirissä on viime aikoina herätty huomaamaan yhä voimakkaamman itsekritiikin tarve. Pyritään ilmaisun tutkimiseen ja tarkistamiseen ja keinojen puhdistamiseen. Tavoitteena pidetään kontaktin saavuttamista nimenomaan aikamme katsojaan. Olisikohan syytä puhua itsekritiikin tarpeesta myös oululaisen teatterinharrastajan kohdalla? Olisiko hänen syytä pysähtyä ajattelemaan, mitä teatteri hänelle ihmisenä ja tämän kaupungin asukkaana todella merkitsee? Eli lyhyesti: tarvitseeko Oulu teatteria? Itse en ole siitä aivan varma, mutta luoja suokoon että kauhistuttava epäilyni osoitetaan vääräksi!