Kaltio – suuren ikäluokan vireä kanssakulkija

Paperilehdestä2/2020

Lehtemme ikäisiä ihmisiä on Suomessa varsin paljon. Moni 75-vuotias on ikääntyessään myös edelleen Kaltion lailla aktiivinen. Vuokko Isaksson esittelee juttusarjassa joitakin taiteen ja kulttuurin pariin ensimmäisten työuriensa jälkeen ryhtyneitä.

Kaltio synnytettiin 75 vuotta sitten vuonna 1945. Tapahtui paljon muutakin. Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä Lapin sotineen päättyi huhtikuussa 1945. II maailmansota päättyi Saksan antautumiseen toukokuun 8. päivänä 1945.

Tilastokeskuksen mukaan suurella ikäluokalla tarkoitetaan vuosina 1946–1950 syntyneitä. Synnyin 16.4.1945. Tästä huolimatta tunnen henkisesti kuuluvani samaan ikäluokkaan, sen ensimmäiseen vuosikertaan, sillä olin kolmen viikon ikäinen maailmansodan päättyessä. Myös Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1945 syntyneet voitaisiin hyvällä syyllä laskea suureen ikäluokkaan kuuluviksi, sillä syyskuussa 1945 syntyi 12 681 lasta. Syntyneitä oli lähes sama määrä kuin vuonna 1950 eli viimeisessä suuressa ikäluokassa.

Marja Tuominen (1991, 76) on tutkinut suurta ikäluokkaa väitöskirjassaan ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”, joka oli metafora sille, miten suuret ikäluokat syntyivät maailmaan, jossa oli käynnissä monien kansallisten identiteettikriisien lisäksi myös maailmanlaajuinen poliittinen, kulttuurinen ja teknologinen murros. Sen keskellä ja siitä osallisena kansakunta etsi itseään, rakentamisen ja yhdenmukaistamisen paine oli kova.

Sosiaalistava kasvatusmalli sai perustelunsa historiasta ja vanhempien käsityksistä hyvästä kasvatuksesta. Ajatus lasten tukemisesta heidän omien päämääriensä tavoittelussa oli vielä vieras. Kun suuri ikäluokka aikuistui, osa totesi menneen maailman vaativan totaalista uudistamista – ja ryhtyi uudistamaan sitä olan takaa. Nyt uudistukset ovat osa ihan tavallista suomalaista arkea.

Meitä yhdisti eniten se, että meitä oli paljon. Yhteiskunnallista eriarvoisuutta oli se, että osa kävi kansalaiskoulun, osa keskikoulun ja loput pääsivät lukioon ja ovet olivat avoinna lähes mihin vain. Tämä kolmijako erotti meidät toistemme todellisuudesta ja joskus myös sananmukaisesti kaveruuksista.

Vuonna 2020, kun Kaltio viettää elinvoimaisena 75-vuotiaana juhlavuottaan, suuri ikäluokka on kokonaisuudessaan eläkeiässä. Jälleen meille löytyi yhteinen nimittäjä, eläkepommi. Erottavia tekijöitä on neljä: osa on jatkanut tuonpuoleiseen, osa kärvistelee kremppojen kanssa tukkien hyvinvointikeskukset, osa on lastenlasten ja iäkkäiden vanhempien hoitoloukussa ja osa nauttii eläkepäivistään kalentereiden täyttyessä harrastuksista, lastenlapsista nauttimisesta ja vapaudesta.

Tähän voidaan lisätä yksi uusi ilmiö. Kolmanneksi iäksi on alettu kutsua elämänvaihetta, jossa työ on takana mutta varsinainen vanhuus vielä edessä. Sitä pidetään aktiivisena, toiminnantäyteisenä ikänä ja hyvän vanhenemisen aikana. Se voisi tarkoittaa, että eläkeläisenä ryhdytään kouluttautumaan johonkin uuteen. Se ei tarkoita, että hankittaisiin uusi ammatti työelämää varten. Opiskelu voi olla esimerkiksi halua syventää harrastuspohjaista osaamista tai se itsessään tuottaa iloa elämään.

Aivan uusi ilmiö tämä ei ole. Ystäväni isäkin väitteli kolmessa yliopistossa suorittaen kolme tohtorintutkintoa.

Jäin eläkkeelle kuusikymppisenä vuonna 2005 ja tunsin ahdistusta. Oliko ihmisen elämä tässä, vastahan se alkoi? Aloin täydentää käsityönopettajan tutkintoa kasvatustieteen maisteriksi ja vuonna 2016 minut hyväksyttiin tohtoriopintoihin. Jos elämä suo, väittelen keväällä 2021. Ennusmerkit ovat suotuisat.

Kaltion juhlavuotena esittelen muutamia eläkkeellä olevia, jotka ovat innostuneet syystä tai toisesta opiskelemaan omaksi iloksi ja siinä ohessa saaneet uuden ammattinimikkeen. Ensimmäisenä esittelen oululaisen äidinkielenopettajan Tuula Fagerholmin, nykyisin aktiivisen ammattivalokuvaajan.

Jäljessämme tulevat voivat ehkä olla eri mieltä, miksi viedä opiskelupaikkoja aikuisuutensa alussa olevilta. Osittain he saattavat olla oikeassa, mutta meihin on jo iskostunut elinikäisen oppimisen ajatus. Uusien opintojen aloittaminen on vain sen looginen jatkumo. Voihan niinkin ajatella, että mieluummin opintojen parissa kuin hyvinvointikeskusjonoissa. Samoja verovaroja siihen käytetään. Tai voi ajatella niinkin, että meillä on vielä paljon sellaista taitotietoa ja tietotaitoa, jonka tallentaminen on merkityksellistä kulttuuriperinnön jakamista seuraaville sukupolville.

Vuokko Isaksson 

on tohtorikoulutettava sekä Suomen pitkäuraisin tilkkutaiteilija.

Kommentit