Mutta millaisena Tornio kirjallisuudessa näyttäytyy? Juhlavuoden innoittamana päätimme tutkia asiaa. Seuraavassa esittelemme muutamia poimintoja kirjallisuushistorian Tornio-kuvauksista. Niiden lisäksi katsaus ulottuu myös Tornio-aiheisiin elokuviin ja kuvataiteeseen.

Tämä artikkeli on laajennettu laitos alunperin Tornion kaupungin verkkosivuilla julkaistusta juttusarjasta.

Pimeyden kylpyjä pahassa pitäjässä – runous

Kun tarkastelemme lyriikan Tornio-kuvauksia kaupungin vastikään täytettyä juhlavat 400 vuotta, lienee luontevaa aloittaa katsaus V. A. Koskenniemen runosta ”Jääkruunu”. Koskenniemi kirjoitti runonsa vuonna 1920 Tornion kaupungin 300-vuotisjuhlia varten. Teoksen tarkat syntyvaiheet ovat hämärän peitossa ja sikäli paikallishistoriallinen arvoitus, mutta Koskenniemi-tutkija Martti Häikiö arvelee runon olleen tilaustyö, jollaisia Koskenniemi teki runsaasti.

Koskenniemen runo ei kuitenkaan ole lähimainkaan vanhin Torniosta kertova runo. Jo Antti Keksi kirjoitti kalevalamittaisen aikalaiskuvauksen ”Laulu jäänlähdöstä Tornionväylässä” vuonna 1677. Keksin runo kuvaa nimensä mukaisesti Tornionjoen kevättulvia ja niiden aikaansaamaa monenkirjavaa tuhoa matkalla Pajalasta Hellälään. Vedet pakkaavat matkalla pappilaankin, minkä vuoksi ”Pappi parka pahoillansa / Katui tuloans’ Torniohon / Papiks’ pahaan pitäjähän”.

345 vuotta myöhemmin samaa virtaa ja sen vartta katselee kylmällä silmällä Mikko Myllylahti runokokoelmassaan Väylä (2012): ”Viisas jättäisi nämä tienoot heti talven tultua, se on selvä, mutta se ei lähde milloinkaan joka märkien rantojen metallintuoksua rakastaa.” Myllylahti kuvaa proosarunossaan torniolaista, jonka ”talvi jäytää hiljaiseksi, vain koirat räkyttävät pakkasessa. Tuvan lämpimästä voi katsella miten maa on kuin lakana, tyhjä paperi, pohjoinen aavikko, jonka kätköissä vedet nukkuvat viisasta untaan. Muinainen hirviö, ei niinkään sulkakäärme, vaan lähempänä ihmistä, samoilla törmillä samoava reppana, leveyspiirien vanki, murheellinen partasuu, jokivartinen yhtä kaikki.”

Paikallisille tavallinen ja tympeä voi olla muille eksotiikkaa. Modernin runouden jättiläinen Charles Baudelaire tuskaili proosarunossaan ”Minne tahansa maailmasta pois”, minne matkustaisi levottoman sielunsa kanssa. Lopulta hän keksi: ”Pakkaamme matkalaukkumme ja lähdemme Tornioon. Menkäämme vielä kauemmaksi, Jäämeren perille; vielä kauemmaksi elämästä, mikäli mahdollista; asettukaamme pohjoisnavalle. Siellä aurinko hipaisee vain vinosti maata ja hitaat valon ja yön vuorottelut poistavat vaihtelevuuden ja lisäävät yksitoikkoisuutta, puolittaista olemattomuutta. Siellä voimme ottaa pitkiä pimeyden kylpyjä revontulien sinkauttaessa aika ajoin virkistykseksemme punertavat tulipatsaansa kuin heijastuksen Helvetin ilotuksesta.” (Suomennos Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo.)

Haikeus, kapina ja kaipuu – romaanit ja novellit

Tornio ei ole kiehtonut vain runoilijoiden mielikuvitusta. Myös proosakuvauksia löytyy runsaasti. Maaseutuelämän ja periksiantamattoman peräpohjalaisnaisen kuvaaja Martta Haatanen sijoitti monet romaaninsa Tornioon ja lähiseudun kyliin. Haatanen työskenteli Pohjolan Sanomien Tornion toimituksessa, missä hän kannusti työtoveriaan Mirjam Kälkäjää kirjalliselle uralle.

Tornio näyttelee merkittävää osaa useissa Kälkäjän kirjoittamissa näytelmissä, mutta painavin hänen Tornio-teoksistaan lienee novelli ”Kalkkimaan pappi” (teoksessa Umpistaival ja muita novelleja, Kirjayhtymä 1989). Raadollisesti Kälkäjä kuvaa nimihenkilön kärsimystietä, joka päättyy pakkaskuolemaan Alatornion kirkon portille: ”Ajatukset vierivät mustana ja sakeana virtana kuin hautausmaan ohi matava sula joki, jonka sileä kalvo kiehuu öljynkiiltäviä pyörteitä, hengittää sumuna pakkaseen maan juurista joenuomaan tihkuvia ruumiinnesteitä.”

Runokirjassa Meidän Tornio (1975) Kälkäjä kuvaa haikeaan sävyyn teollistuvaa Torniota ja sen katoavaa puukeskustaa: ”Vielä tänä / päivänä on Tornio enemmän sitä mitä se oli, / kuin sitä mitä se tulee olemaan.” Kukkolassa lippoaminen ja markkinametakka sentään säilyvät. Kälkäjän runoja säestävät Osmo Santamäen ilmeikkäät piirrokset, joihin on taltioitu peruuttamattomasti menetetty kaupunkimaisema.

Torniota on kuvattu elävästi myös valtakunnanrajan toiselta puolen. Olof Hederydin romaani Iisakki Mustaparta – Perämeren piraatti (1987) kertoo 1700-luvun torniolaisten talonpoikien uhkarohkeasta merimatkasta Tukholmaan ja takaisin. Hederyd maalaa historiallisista tositapahtumista mehevän veijaritarinan, jossa toistuu muistakin alueen kuvauksista tuttu peräpohjalainen omanarvontunto, kääntöpuolenaan oikeutettu herraviha.

Tuoretta Tornio-näkemystä löytyy Akseli Heikkilän kehutusta esikoisteoksesta Veteen syntyneet (2019). Kukkolassa varttuneen Heikkilän julma romaani sijoittuu saaliin puutteessa kituvaan kalastajakylään Tornionjoen varressa. Omalaatuisen kostotarinan keskiössä ovat perinteiden voima, äiti-tytär-suhde sekä jokivarren karu luonto.

Verta Tornion kaduilla – dekkarit ja sota

Koska Torniossa on aikojen saatossa sodittu useampaankin otteeseen, toimii kaupunki luonnollisesti myös monien sotaa käsittelevien teosten tapahtumapaikkana. Esimerkiksi torniolaisen H. Ahtelan kirjoittama näytelmä Pohjan jäillä (1909) kuvaa Suomen sodan (1808–1809) taisteluita Tornion seudulla.

Lapin sotaa (1944–1945) käsittelee muun muassa Allan Jokisen Piiritetty kaupunki (1961). Kahdella aikatasolla liikkuvassa romaanissa nähdään Torniota sekä sota-aikaan että 1960-luvulla. Romaani alkaa päähenkilön saapumisella kotikaupunkiinsa. On helteinen päivä, ja hän hikoilee Hallituskatua pitkin: ”Tuolla Nordbergin möljän nokassa hän oli isän kanssa uitellut uistimia. Kas, että möljä oli vielä tallella, se ei ollut vähääkään muuttunut siitä, kun hän oli ollut täällä.” Torniossa liikutaan Jokisen muissakin teoksissa, esimerkiksi romaanissa Poika varjoisalta kujalta (1973).

Myös Kauko Röyhkän Magneetti (1987) sijoittuu Lapin sodan ajan Tornioon. Röyhkä kirjoittaa surmattua saksalaista säälivän suomalaissotilaan ajatukset: ”Tulla alppimaasta kuolemaan sinne – mikä kohtalo. Voi kuvitella, mitä vainaja itse on ajatellut tästä maisemasta. Tämän seudun päällä on kirous, joka tekee kaiken niin harmaaksi, köyhäksi ja vähäpätöiseksi. Metsäkään ei kasva kunnolla saati sitten ihmiselämä, se jää yhtä käyrävartiseksi ja raihnaaksi kuin puut täkäläisissä ryteiköissä.”

Edellä mainittuihin nähden perinteisempää sotakirjallisuutta edustavat Pekka Jaatisen Viimeiseen patruunaan: Tornion maihinnousu 1944 (2014) ja Kristian Kososen Isku Tornioon (2019). Molemmat kuvaavat Lapin sodan aloittaneita Tornion taisteluita ankaralla otteella ja historiallisella tarkkuudella.

Tornio on toiminut veritekojen näyttämönä myös sota-ajan jälkeen, nimittäin salapoliisiromaaneissa. Muun muassa Markku Ropposen Kuhala & yöjuna (2012), Sebastian Lindellin Rajatapaus (2015) sekä Susanna Saukon Mieli tekee murhata (2015) sijoittavat vertahyytävät tapahtumansa Tornioon. Suositun Silta-tv-sarjan käsikirjoittaja Hans Rosenfeldtin jännärissä Surman susi (2020) selvitellään huumekauppaan liittyviä murhia molemmin puolin Haaparannan ja Tornion rajaa.

Lampaansyöjät kaupunginhotellissa – Tornio elokuvissa

Tornion kuvaaminen ei ole jäänyt ainoastaan kirjailijoiden harteille. Kaupungin katuja ovat aikojen saatossa tallanneet myös monet kuvausryhmät ja elokuvatähdet. Siinä samassa on ikuistettu filmille Hallituskatua ja Hannulan siltaa usealla eri vuosikymmenellä.

Esimerkiksi Lasse Pöystin ohjaamassa Salakuljettajan laulussa (1952) Tapio Rautavaara esittää salakuljetusliigaan soluttautuvaa tullietsivää. Musiikkiesitysten säestämän rikosjännärin tapahtumat sijoittuvat suurimmalta osaltaan Tornioon, Haaparantaan ja jokivarteen. Näemme komeissa mustavalkokuvissa muun muassa Tornion raatihuoneen, Hannulan sillan, vanhan kaupunginhotellin sekä Haaparannan vesitornin.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Heikki Kinnusen ja Leo Lastumäen esittämät Lampaansyöjät (1972) yöpyivät vuorostaan uudessa kaupunginhotellissa. Ehtivätpä he rellestykseltään käymään myös elokuvissa VPK:n legendaarisessa elokuvateatterissa.

Veikko Huovisen tekstien dramatisoinneissa päädytään Tornioon pienelläkin ruudulla. Kaupunginhotellissa yöpyy myös Vesa-Matti Loiri Huovisen lyhyet erikoiset -tv-sarjan jaksossa ”Viinankätkijä” (1986). Loirin ilmiömäisesti esittämä Ilmari Ahde kärvistelee hotellissa omalaatuisen setänsä (Martti Kainulainen) seurassa. Alkoholisoitunut Ilmari roikkuu mukana viinan toivossa, mutta sedällä on jalojuomalle juomista suurempia suunnitelmia.

Joni Skiftesvikin novelliin perustuva Matti Ijäksen kulttielokuva Katsastus (1988) kertoo Viltterin (Vesa Vierikko), Öövinin (Sulevi Peltola) ja Junnun (Markku Maalismaa) seuranhakumatkasta Tornion viikonloppuyössä. Mikään ei oikein mene suunnitelmien mukaan. Lohturuokailu nakkikioskillakin äityy veriseksi. Sateinen Hallituskatu kimaltelee 1980-luvun neonvaloissa.

Kaija Juurikkalan Kyytiä Moosekselle (2001) on nuorten käsikirjoittama ja näyttelemä episodielokuva, jossa tulkitaan Raamatun kymmentä käskyä uusiksi. Torniolaisten nuorten osuudessa nähdään muun muassa Peräpohjolan opistoa ja Hallituskatua – sekä tietysti Hannulan siltaa. Elokuva on valitettavasti saatavilla ainoastaan VHS-kasettina.

Torniolaista lapsuutta kuvaa myös Arto Koskisen Jussi-palkittu Kahlekuningas (2002). Elokuvassa seurataan nuorten poikien ystävyyttä ja vihanpitoa 1970-luvun Torniossa ja Haaparannalla. Ajankuva on toteutettu huolella. Erityisesti Suomen ja Ruotsin yhdistävä rautatiesilta näyttelee merkittävää osaa, mutta Tornion keskustaakin nähdään laajasti.

Edellä mainituista elokuvista päätellen Hannulan silta edustaa Torniota samassa määrin kuin Eiffelin torni Pariisia. Tämä ei kuitenkaan ole kattava lista. Rajasimme tarkastelun tällä kertaa fiktioelokuviin. Torniota ja sen ihmisiä kuvaavia dokumentteja löytyy monia, ehkä jopa enemmän kuin fiktiivisiä filmejä. Tuoreita Tornio-dokumentteja ovat esimerkiksi Emilia Hernesniemen Hei hei Tornio (2021) sekä Antti Haasen Panimomestari (2021).

Rajatila – Tornio kuvataiteessa

Tornio on historiansa aikana paistatellut kuvataiteilijoidenkin huomion kohteena. Hurmaavat puutalot, yöttömät yöt sekä vapaana virtaava joki ja maalaiselämä ovat viehättäneet taiteilijoita vuosisadasta toiseen.

Werner Holmberg maalasi taianomaisen ”Juhannusyö Torniossa” -teoksensa (1849) käymättä koskaan Torniossa. Hän otti maisemaansa mallia Anders Skjöldebrandin kaiverruksista. Hillitympää kuvausta edustaa Eetu Iston seesteinen näkymä Tornionjoelta (1901), tosin se voi kuvata myös ylempää jokivartta. Jos Iston teoksen tarkka sijainti onkin tulkinnanvarainen, H. Ahtelan ”Viime jäät” (1906) on tunnistettavasti Tornion seutua talven ja kevään kiikkerällä rajalla.

Tunnistettavia Tornion maisemia löytyy paljon muitakin. Hanna Oinosen maalaus ”Sillat” (2012) esittää sittemmin purettua puusiltaa Raumolla. Torsten Wasastjernan ”Handolinin silta” (1920) sekin esittää vain kymmenen vuoden päästä maalaushetkestä hävitettyä siltaa

Sen sijaan osoitteessa Keskikatu 36 sijaitsee yhä empiretyylinen kunnallistalo, joka on innoittanut useampiakin taiteilijoita. Raisa Mesilaakson pelkistetty ”Kunnalliskoti” (1983) sekä Osmo Nummen hyökkäävä näkemys (1987) samasta talosta asettuvat hauskaan kontrastiin keskenään. Rakennus on palvellut aikojen saatossa myös kouluna ja vanhainkotina, mutta on nykyään toimistokäytössä.

Yhtä tunnistettavaa mutta paljon pidemmälle vietyä, liioiteltua realismia edustaa Stephen Prattin mainio maisemamaalaus ”Mitään ei koskaan tapahdu Torniossa” (2006–2007).  Öljyväreillä ja terästehtaan kuonalla maalattu taulu sanoo epäilemättä jotain, mutta mitä, se jääköön katsojan silmiin.