Puolangan pessimistit ovat taas täällä. Voi ei! Viime kesänä heidän tukikohtansa Pessimismitalon katetulla ulkonäyttämöllä kuvattiin jälleen kuolevaa kuntaa. Tällä kertaa keskiössä oli ”kaikkein pyhin puolankalainen perinne”, sammuvan syrjäseudun nuoriso ja vastalääke mielihyvähormonien vajeeseen: pilis. Mitäs se sellainen on?

Esitys

Esityksen kuvauksessa selitettiin pillurallin, eli ”piliksen”, olevan eräänlaista autolla ajelua: ”Kaupunkien ja muiden taajamien keskustoissa nuorison ilta-aikaan harrastamaa tarpeetonta ajelua, jossa kierretään yhtä ja samaa reittiä loputtomasti etsien kyytiin takapenkille seuraa. (subst. | alatyylinen)”. Kyseessä on vanha perinne, jota on harrastettu jo suurten ikäpolvien seksuaalisen kasvun aikana. Monesti viitataan myös meriittiin, jonka saadessaan nuori on oikeutettu ripustamaan taustapeilin varteen karvanopat. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Annoin esityksen tempaista minut mukaansa. Huomasin jo ensimmäisessä laulussa jalkani väpättävän musiikin tahtiin. Teos oli viihdyttävä koko illan pläjäys, ison voluumin kesäteatterihöökeillä painettu musikaali, jossa neljätoista esiintyjää tanssi koko näyttämön täyttäviä koreografioita. Tommi Rajalan ja Essi Paanasen lavakuvissa Nea-Veera Mäkäräisen koreografiat olivat vauhdikkaita, simppeleitä ja siksi mukaansatempaavia ryhmähytkyjä.

Laulut puhjenneista kumeista ja teiniköörin luottokärrystä, Sargofagi-Watsonista – ne olivat korvamatoja. Hahmojen sielunmaisemaa säesti milloin rautalankamusiikki, milloin pömpöösi Disney-vaikutteinen balladi. Vaikka livemiksatut äänentasot heittelivät ja väreilivät korviini toisinaan epätasaisesti, bändi toimitti tehtävänsä mainiosti, soitto oli mukaansatempaavaa ja soittajat taitavia muusikoita, kiitos myös täyteläisen äänisuunnittelun (Kalle Hållfast). Suurin kiitos tietysti läpisävellettyä musikaalia rohkeasti tavoittelevan Oskari Haapalaisen. Tarttuvat kappaleet kantoivat koko teoksen tunnelmaa alusta saakka.

Käsikirjoitus

Pepe Hakala on uusi pessimisti. Käsikirjoitus oli kuulemma Hakalan käsialaa ensimmäiset kuusi versiota, jonka jälkeen pessimismin moniottelija, musikaalin ohjaaja ja useita aiempia materiaaleja käsikirjoittanut Tommi Rajala otti kopin; leikkautti sivujuonia ja paikkasi kohtauksia paikallisella huumorintajullaan. Lopputulos on fuusio, useiden tyylien seos, kahden kirjoittajan kynää. Rajalan kädenjäljestä ja pesunkestävästä komiikasta huolimatta Hakalan teksti tuntuu niin oivalluksineen kuin rönsyineen raikastavan Pessimistien tyyliä.

Keskeisin tarinahan on pöhköäkin pöhkömpi kertomus nuorista, jotka haaveilevat eräästä ansiosta muiden paikallisten silmissä: he haluavat, öh, ripustaa karvanopat autoonsa. Kas kun kyseessä on paikallisen nuoren seksuaalinen kasvu. Nuorella on haaveenaan poimia tienvarresta kyytiin seuraa, viedä seura ajelulle, ja jos päätyyn asti mennään, päästä, öh, bylsimään takapenkille.

Tuota noin. Onko teoksen perimmäisenä ideana siis maakuntien teiniautoilijoiden inside-läppä tai jopa murrosiästä kyytiin jäänyt perversio, jonka ympärille perustuu kokoillan musikaali? Onhan pilluralli villinnyt nuoret kautta aikain.

Hävytön idea – räävitön idea. Keskeisimmän juonen väleihin oli sijoiteltu vaihtoehtoista pillurallin historiikkia. On pillurallia kivikaudella ja keskiajalla ja modernin ajan Puolangalla, missä asukkaat ovat edelleen kivikaudella, ja ties missä velhofantasian heimoneuvostossa. Vaihtoehtoisen historian esittäminen muistuttaa minua perinteisistä huumorin keinoista: jotakin kuivaa ja samalla jotakin nokkelaa, nokkeluudessaan klassista. Minusta se on taiteellisesti kunnianhimoista.

Tulkitsen teosta myös erilaisten huumorintajujen fuusiona. Klassiset huumorin keinot kohtaavat paikallisen pillurallikulttuurin. Ennalta-arvaamattomuus, oivaltavat ratkaisut, piliksen kuvitteellinen rantautuminen Puolangalle, Eino Leinon puhuva patsas (Pia Paasikoski) ja sen tyylikäs lavasteen puolikas sekä muut absurdista teatterista muistuttavat ratkaisut muodostavat kiinnostavan fuusion Puolangan ”vaarojen”, Kajaanin pienuuden ja muiden sympaattisten pilipalivitsien kanssa. Kuin big band soittamassa Fröbelin palikoita.

Roolihahmot

Näyttelijäntyön ja muun kokonaisuuden apulaisohjaaja Essi Paananen olisi voinut lukea isommallakin käsiohjelman tunnustuksissa. Pääosissa on viisi pillurallille uskollista teiniä (Katariina Siirtola, Aino Ojala, Santeri Rahkamaa, Sofia Stenstrandt, Freddie Sukura). Mieleeni jäivät hillittömät tanssikoreografiat pikkuruisessa autossa ja joukon urbaani puvustus, rento ysärihiphopahtava energia ja musiikkiteatterin farkkulookkien rokkaus. Viisikon tavoitteena on voittaa rallissa hurmaava kultapoika Monni (Nikita Pimenov). Hahmo on hauska antagonisti ja näyttelijäntyö sulavaa. Pimenovilla on taunopalomainen olemus – ja niin pehmeä äänikin!

Teksti tarjoaa lavalle teini-ikäisiä ihmisiä, vaikka vuorosanat ovat joskus aavistuksen liian muodollisia luodakseen vaikutelman todellisen nuorison slangista, niiden pituus myös hieman hiertää dialogin rytmiä. Jokseenkin ohuista hahmoista tekee kokonaisempia näyttelijäntyö: Rahkamaan näkökulmahenkilön samaistuttava surkeus, Sukuran valloittava läsnäolo ja eksentrinen aura, Ojalan suvereenisti itsenäinen nuori (mitä loppuratkaisuun tulee), Stenstrandin ja Siirtolan vilpittömän tarmokkaat teinit. Samalla volyymilla teokseen tuovat hilpeää energiaa myös turistilapsi (Nanook Rajala), lipevä naapurikylän kuski (Niko Kumpulainen) ja ihana ihastus (Jenni-Maria Kärkkäinen).

Pormestari (Joosua Oja) oli fyysinen ja ilmeikäs. Kun Puolangalla päätetään järjestää pillurallin turnajaiset, peräänantamattoman ja kerrassaan pitelemättömän pormestarin taka-ajatuksena on lietsoa väestökadosta kärsivässä kunnassaan lisääntymisviettiä. Pormestarin henkilökohtainen fantasia on saada kunnan nuoret synnytystalkoisiin autojensa takapenkeille. Pessimistien ajankohtaissatiiri näkyy kunnanvaltuuston jyrkässä muutosvastaisuudessa, joka välittyy tarkasti tehdyissä sivuhahmoissa kuten raksaduunarissa (Laura Niskala) ja turisti-infon vastaanottovirkailijassa (Niki Viheriävaara).

Pohdintaa

Kesäteattereissa on jotain absurdia. Rajalan panos Pessimistien imperiumiin on mieletön. On uskomatonta, miten katsojat löytävät sankoin joukoin kesäteatterien katsomoihin, vaikka helle olisi tuskastuttava. Esitysten juonet ovat usein aivan päättömiä. Henkilöhahmojen motiivitkin käsittämättömiä. Absurdia on myös päähenkilöiden taistelutahto: ralliin lähdetään heiveröisellä putputtajalla, surkealla Sargofagi-Watsonilla, joka muistuttaa lahoavaa Ladaa – sehän tunnetaan Euroopan teillä kaikkein ”levinneimpänä” autona.

Hädän hetkellä tueksi ilmaantuu mekaanikko-mummo (Riitta Nykänen). Bängeri varikko-laulu kohottaa esityksen tunnelmaa toisella puoliajalla. Lopussa on suurieleinen taistelukohtaus rallikisoista, jossa näyttelijät on taas kerran sullottu hillittömän pieniin autoihinsa tanssimaan. Kun taistelut on taisteltu ja Monnin kanssa isketty kättä, viihdyttävä kokoillan pläjäys alkaa lähentyä loppuaan.

En ole edelleenkään varma, mikä oli esityksen sanoma. Mitä opimme hullusta taistelutahdosta? ”Rohkeus ja sitkeys voittavat! Vaikeuksien kautta voittoon!” Se on klisee. Se ei ole yksinään kovin kiinnostava sanoma. Onneksi juoneen mahtui yllätyksiä. ”Kas, mummoissa asuu viisaus!” Olisihan esityksen aiheesta saanut jotain syvällisempääkin irti, vaikkapa sukupuolijakauman, maakunnista koulutuksen perässä muuttavien naisoletettujen ja kuntiin tyypillisemmin jäävien miesoletettujen tilastollisen eron. No joo.

Lopussa nuorten kaveriporukka päättää pitää yhtä, vaikka ystävyys saa haastajakseen nuoruuden lemmenkiemurat. Pilistä ajavat pojat tavoittelivat tyttöjen sydämiä alusta asti. Nuori lempi on iänikuinen kosketuspinta katsojalle, ja sitä olisi mahtunut viidenteen Pessimismimusikaaliin enemmänkin.

Sekä nuoruuden kuvaukset että Hakalan työnjälki tuovat pessimismimusikaalien kaanoniin uutta perspektiiviä. Aiemmat tarinat ovat olleet musikaalimittaisia kuvauksia toivottomuudesta, kielileikkejä umpimielisyydestä, kuorolaulua kuolevan kunnan katkeroituneelta työväeltä ja hiipuneen maatalousyhteiskunnan hyvästejä.

Pessimismi on pop. Se on brändätty hienosti. Sen tehtävä ei vaikuta olevan esittävien taiteiden kehittäminen. Mutta kansamme rakastaa painaa itseään alas.

Puolangan Pessimistien filosofia vallitsee vielä musikaalia vahvemmin pinssien ja paitojen kyllästämissä oheistuotteissa. Tuotteita koristavien aforismien ja antisloganien kirjossa näkyy erityisesti Rajalan panos, sillä graafinen suunnittelu on hänen bravuurinsa: käsiohjelmat, arvonnat, muu oheismateriaali ja hengästyttävän laajasti tyylin komiikkaa tursuava Pessimisti-lehti. Pessimismitalon ja -musikaalin vierailijoista päätellen ne ovat pesunkestävää komiikkaa, kurjuuden kuorolaulua, joka suo pessimismin liriin samaistuvien valua joukkoon suruiseen.

Voi ei, nähtävästi lisää on tarjolla… Syksyllä ympäri maata kiertää Puolangan pessimistien Mitätön show.