Kuluneen kymmenen vuoden ajalta Koputus on ainakin kahdella tavalla poikkeuksellinen elokuva suomalaisessa elokuvataiteessa: kyseessä on suomeksi puhuttu kauhuelokuva, ja ohjauksesta sekä käsikirjoittamisesta vastaa kaksikko. Joonas Pajunen ja Max Sneeck ovat esikoisohjaajia, Sneeck on aiemmin ollut tuottajana komedioissa Swingers (2018) sekä Täydellinen joulu (2019).

Tarinan voi tiivistää näppärästi näin: vuonna 2006 tapahtuu outoja, sisaruskolmikko palaa enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen lapsuudenkotiinsa, ja sitten tapahtuu jälleen outoja juttuja. Jokaisella sisaruksista on jokin trauma, jota he salailevat.

Isoveljen roolin näyttelee kivikasvoinen ja erkaantunut Pekka Strang. Kuten elokuvassa Koirat eivät käytä housuja (2019) Strang hymyilee tässäkin äärimmäisen säästeliäästi. Rooli on rujo. Keskimmäinen sisarus on Inka Kallén. Hänen roolihahmonsa on Strangin tavoin erkaantunut, mutta sentään empaattinen, häiriintyneen ylisuojeleva ja harhainen. Kuopuksen roolissa on Saana Koivisto, jolle kokopitkän elokuvarooli on ensimmäinen. Koivisto onnistuu muuntautumaan huolettomasta elämäntapaintiaanista kauhusta lamaantuneeksi kirkujaksi kiitettävästi.

Kolmikon näyttelijätyöskentely on kokonaisuutena hienovireinen, onnistunut ja keskinäiseltä kemialtaan kauhuelokuvaksi jopa moniulotteinen. Yliluonnolliseen päästään vasta puolentoista tunnin kauhuelokuvan puolessa välissä. Genren vakiintuneita elementtejä käytetään säästeliäästi ja kliseiltä vältytään lähes poikkeuksetta.

Elokuvan parhaita anteja ovat puuston lomassa vaeltavat kamera-ajot ja hallittu, rehellisesti riipivä loppujakso. Jälkikäteen ajateltuna käsikirjoituksen kauhun elementit ovat yllättävän abstrakteja: lapsettomuus ja erakoituminen ovat enemmän psykologisen trillerin ainesta kuin kauhuelokuvan tehoelementtejä.

Loppukohtauksen yöllinen sekoilukohtaus olisi muutoin mukiinmenevä, mutta hirviömaskeeraus muistuttaa lordimaista B-elokuvaa. Kökkö hirviö meinaa latistaa, mutta onneksi käsikirjoituksen idea saadaan puserrettua lopulta puun ja kuoren väliin.

Ainoa häiritsevä elementti elokuvassa on Tuomas Kantelisen jatkuvasti taustalla mukamas riipivä väliaikamusiikki. Kauhuelokuvissa musiikki ja äänitehosteet ovat säästeliäästi käytettynä kauhistuttavia efektejä. Jatkuvasti ränkytettynä ja teemattomana musiikkimattona se ärsyttää, muistuttaa paikoin sietämätöntä hissimusiikkia.

Elokuvan nimeen viitataan ensimmäisen kerran 50 minuutin kohdalla. Jos hätäiset pressinäytöksen katsojat olisivat jääneet katsomaan lopputekstejä, he olisivat saaneet kummallisen käänteen vielä elokuvatekstien ohessa. Kannattaa siis jäädä katselemaan suomalais-balttilaisyhteistyön tekijäkaartia ja makustella samalla muutamien tuoreiden näyttelijäkasvojen nimiä.

PS. Sille tuotantoa edustaneelle henkilölle, joka tärveli elokuvakokemustani jatkuvalla työsähköpostien selailulla kesken näytöksen, haluaisin huomauttaa, että ammattimaista kuvaa et kyllä itsestäsi ja edustamastasi tuotannosta jättänyt. Ammattilaiset ainakin osaavat säätää näytönkirkkautta ja omaavat muutenkin tilannetajua.