Jarno Mällisen kaksi ensimmäistä romaania Kieroonkasvukertomus ja Hiekkaan piirretty hirviö olivat kumpikin maustettu aimo annoksella hirtehistä huumoria ja liioittelevaa tyylittelyä. Kolmannessa teoksessa ote muuttuu. Enää ei sanailla kepeyden tai pilkan vuoksi, vaan ollaan tosissaan. Kirjoittaja ei tarkastele hahmojaan vino hymy huulillaan vaan myötätuntoisesti ja ymmärtäen.

Tarinassa eletään sotavuotta 1941. Nuori, juuri äitinsä menettänyt Joonas tempaistaan juuriltaan kauas pohjoiseen, missä hän alkaa opetella uutta elämää kuorma-autokuski-isän kanssa. Pojan sopeutumista varjostavat kuitenkin monet kysymykset. Miksi isä ei ole rintamalla? Miksi äiti kuoli? Keitä ovat lähistöllä asuvat ilkeät pojat, jotka tuntuvat tietävät Joonaksen asioista enemmän kuin poika itse?

Pala palalta salaisuudet keriytyvät auki, osa sattumalta, toiset Joonaksen aktiivisen tutkimustyön tuloksena. Erityisesti lukittavassa kaapissa säilytettävä nippu kirjeitä kutkuttaa Joonaksen mieltä ja lopulta kirkastaa mysteerin sumuisimmat kohdat.

Romaanin jännite rakentuu Joonaksen ja tämän isän menneisyyden vähittäiselle paljastamiselle. Rakenneratkaisu toimii pääosin hyvin. Salaisuudet pysyvät piilossa riittävän pitkään, ja juorut ja väärinkäsitykset sekoittavat vielä sopivasti pakkaa. Äidin kuolinsyyn selviäminen kuitenkin tuntuu hiukan lattealta. Vastaamattomat kysymykset kiinnostivat yllättäen enemmän kuin palasten loksahtaminen paikoilleen.

Tarinan parasta antia ovat hienosti kuvatut henkilöhahmot. Joonaksen isä on katkera, kiivas ja surun riivaama mies, joka yksinhuoltajaksi äkkiä joutuneena ei osaa kohdella lastaan muuten kuin armottoman kovalla kädellä. Isä ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan paha ja vahvat käsivarret kannattelevat Joonasta useammassakin tilanteessa.

Johdonmukainen ja psykologisesti uskottava on myös Joonas itse. Haaveiluun taipuvainen, suhteellisen suojattuun elämään tottunut lapsi joutuu haastavien tilanteiden eteen. Ruoka on itse kalastettava joesta, kirvestä on opittava käyttämään. On oltava reipas, eikä liikoja saa kysellä. Lukijan on helppo ymmärtää, miten Joonaksen mielikuvitus luo välillä petoja ja uhkaa sinnekin, missä pelättävää ei ole.

Ihmisten aiheuttaman kauhun ja kurjuuden vastapainoksi ja tasoittajaksi romaanissa asettuu taitavan vähäeleisesti kuvattu lappilainen luonto. Joen vesi väräjää tummana, jäkälät rusahtelevat askelten alla ja sateen jälkeinen metsä hohtaa vihreänä. Kiehtovat kuvat nousevat hakematta lukijan eteen ja voimistavat hurjan tarinan vetovoimaa.

Marjo Jääskä