Äidin ja tyttären välisistä suhteista on kirjoitettu kaunokirjallisuutta hyllymetreittäin. Ikiaikaiseen aiheeseen ja teemaan tarttuu kirjallaan myös Ruotsin Lapista ponnistava saamelaiskirjailija Ella-Maria Nutti.

Esikoiskirjailija osuu komeasti maaliin heti ensi yrittämällä. Pohjoisessa kahvi on juotu mustana ei voivottele, vaikerra tai syyttele, vaan kuvaa kauniisti ja sydämeen käyvästi sitä valtavaa ja sotkuista tunteiden vyyhtiä, joka äitien ja tytärten välillä – ehkä aina ja väistämättä – vallitsee.

Kaukana Jällivaarassa asuva äiti saapuu vierailulle Tukholmaan muuttaneen opiskelijatyttärensä luokse. Vierailun syy on karu: äiti sairastaa parantumatonta syöpää, eikä ole saanut kerrotuksi ikäviä uutisia puhelimessa.

Kertominen ei silti ole yhtään helpompaan kasvokkain. Hetki tuntuu aina olevan huono: ”Agneta ei halua pilata tytön hyvää tuulta. On parempi kertoa sitten kun tyttö on jo valmiiksi apea, tai ei ehkä apea mutta tavallisempi. Agneta päättää, että seuraavan kerran kun tytär on tavallinen, niin sitten.”

Agnetan ja Tildan yhdessäolo on kuitenkin niin jännitteistä ja tunnetilasta toiseen heilahtelevaa, että toivottua ”tavallista” ei ehdi tulla. Salaisuus paljastuu kaikkea muuta kuin hallitulla tavalla.

Kirjailija onnistuu säilyttämään kerronnan imun läpi teoksen ja lukija odottaa jännittyneenä, mihin suuntaan kuvio lopulta kellahtaa. Taustoja ja mahdollisia syitä äidin ja tyttären suhteen tilaan valotetaan sopivan säästeliäästi. Keskiössä ei ole selitysten antaminen, vaan suhteen läpivalaisu.

Napakkaan mittaan sommiteltu teos on nautittavan hallittu. Kerronnassa zoomataan vuoroin lähelle, vuoroin kauas, ja ilmaisu on läpi teoksen upean tiivistä. Tästä kiitos kuuluu tietysti myös suomentaja Jaana Nikulalle.

Äidin ja tyttären suhteesta kertovia kirjoja lukee helposti jommankumman osapuolen asemaan asettuen. Nutin teos kuitenkin houkuttelee ymmärtämään sekä äitiä että tytärtä. Molempien ajatuksista ja tunteista löytää vaivattomasti jotakin tuttua ja samaistuttavaa. Miten rasittava äiti onkaan jankuttaessaan pohjoisen kotitalon kohtalosta. Ja toisaalta taas: Miten raastavalta tuntuu tyttären etääntyminen, kovat sanat ja kasvoilla häivähtävät inhon ilmeet.

Koskettavinta teoksessa on ehkä se, miten äiti ja tytär yrittävät kaikesta painolastista huolimatta kurottua kohti toisiaan sekä toiminnan että haparoivien sanojen kautta. Suhteessa on jäljellä paljon lämpöä, jopa rakkautta, vaikka kommunikointi tuskallisen hankalaa onkin.

Teos ei onneksi missään vaiheessa sorru imeläksi tai pateettiseksi. Näin ei käy edes tarinan sovinnolliseksi kaartuvissa, vähäeleisissä loppukohtauksissa.