Kreikkalainen nykyrunous on yhteiskunnallista, moniäänistä, eloisaa ja railakasta. Näin voi todeta, kun lukee Riikka P. Pulkkisen ja Athina Róssoglun toimittamaa Aurinkokello-antologiaa, joka esittelee 32 kreikkalaisen kirjoittajan nykyrunoutta. Useimmat heistä ovat syntyneet 1980-luvulla, joten näkökulma on 2000-luvun elämässä, vaikka aikaisempien vaikeiden vuosikymmenten ääntenpainot runoissa kuuluvatkin. Runoudella on Kreikassa kansan äänenä erityisen vahvat perusteet, ja tätä traditiota nuoret runoilijat jatkavat oivallisella tavalla.

Runot avaavat arjen rujon todellisuuden. Runot ovat välillä suoraa julistusta, mutkatonta proosarunoa päättäjille: ”sataa/ aina vain sataa/ ei mikään kunnon lakko onnistu/ ilman sateenvarjoja ja käheitä kovaäänisiä”. Kielellisesti runoilijat taipuvat vapaaseen rytmiin, loppusoinnulliseen runoon, kuvalliseen ilmaisuun ja filosofiseen pohdiskeluun. Avoimesti he asettuvat maailman kanssa dialogiin ja havainnoivat tuoreiden kuvien kautta todellisuuden. Tässä olisi suomalaisella nykyrunoudella paljon oppimista, sillä nämä ovat elämänläheisiä, kriittisiä ja silti harmonisia tulkintoja ihmisistä, olosuhteista ja kaikesta elämän konkretiasta. Runouden tulee olla monimuotoista ja rajoja rikkovaa.

Runoissa käsitellään politiikkaa, menneisyyttä, epäkohtia, osattomuutta, selviytymistä, elämän yleistä epävarmuutta. Jollain tavalla runoissa on havaittavissa turhautumista ja alistumista vallitseviin olosuhteisiin, vaikka runoilijat haluavat valaa toivoa, unelmoida ja antaa visioita. Runon tehtävä on aina vaikuttaa suuntaan jos toiseenkin. Ei usko ole kreikkalaisilta nuorilta runoilijoilta loppunut, vaikka he kirjoittavat alakuloista runoa, sillä se nousee syvän todellisuuden kokemuksesta.

Yksityinen runossa kääntyy yleiseksi, mutta näissä runoissa usein käykin niin, että yhteinen kokemus runona muuttuu yksityiseksi. Olemassaolon globaalit kysymykset koskettavat jokaista yksilönä, ja niinpä asioihin on otettava kantaa joko välittömästi tai välillisesti. Runous tekee näkyväksi sen, mitä me emme ole tiedostaneet. Róssoglu kirjoittaa esipuheessaan: ”Runoilijoiden tapa ammentaa mytologian aiheista ei tunnu viittaavan kreikkalaiseen identiteettiin vaan tarujen nykyiseen yleismaailmalliseen ulottuvuuteen.”

Rakkaus kosmisena käsitteenä lävistää monia runoja. Se muistuttaa yhteyden tarpeesta, joka ei koske vain omaa maata vaan ulottuu sinne, missä ihminen yksilönä on. Erityisen voimakkaasti tämä tarve tuntuu siellä, missä on kärsimystä, konflikteja, sotaa ja luonnonmullistuksia.

Runoissa heijastuu vahvasti myös se, ettei ihminen ole kaikkivoipainen uusine keksintöineen. Runoilijat toimivat kollektiivisesti omatuntona kohtuullisuuden etsinnässä eri elämisen aloilla. Kreikkalaisten runoilijoiden kirkas sanoma on tulevaisuudesta juuri tässä hetkessä. Vahva, myyttinen ja syvämietteinen tämä Kreikan nykyrunouden antologia on.