tai Harrastelijakriitikon tunnustuksia

Vaikka itse olen säveltaiteen maailmoissa pyörinyt lähinnä kritiikin kohteena, voin tunnustaa kokeilleeni sen tekijyyttäkin muutamia kertoja elämässäni. Alkuvuodesta suoritin Lapin Kansaan suuren rovaniemeläisen Runebergin torttu -vertailun, jonka arvelin etukäteen olevan hauska pikku sivupuhde koronan tyhjäksi lakaisemaa kalenteria elävöittämään. Päivittäinen ruunarien ahmiminen osoittautui kuitenkin fyysisesti ennakoitua rajummaksi hommaksi, vaikka en edes onnistunut läpikäymään kaikkia Lapin pääkaupungin kaupallisessa tarjonnassa olleita torttuja.

Mutta toisaalta runsas tortunsyönti ja etenkin elämysten sanallinen ylöskirjaaminen oli omiaan kalibroimaan makunystyröitä herkkävireisemmiksi näiden Runebergin leivonnaisten punssi- ja karvasmantelinyansiikan suhteen. Kohisten kohonneesta asiantuntemukseni tasosta huolimatta koin olevani gastronomian alalla vain innokas amatööri ja varustelinkin varsinaisen arvostelun vastuuvapauslausekkeella, jossa painotin mielipiteeni henkilökohtaisuutta ja kehotin lukijoita kokeilemaan itse sekä olemaan rohkeasti eri mieltä tulosteni kanssa.

Vastuu maakuntamme valtalehden ruunari-kriitikkona painoi kammottavasti – varsinkin, kun jouduin antamaan suhteellisen alhaiset pisteet Kotileipomo Antinkaapon leivoksille, jonka leipomon hillakermakakuista, poropiiraista ja karjalanpiirakoista pidän niin paljon. Ikävä tuomioni jäi kaihertamaan sydämeeni siinä määrin, etten uskaltanut kuukausiin vierailla tuossa tykkäämässäni konditoriassa. Tuntui, kuin olisin pettänyt rakkaan ystävän.

Toisella kertaa sattumien summana päädyin vieraaksi kristillisen Radio Dei -kanavan levyraatiin ja uhosin kavereilleni etukäteen, miten ateistina annan ankaran tuomion muinaisin kidutusvälinein itsensä koristelevalle ekspansiiviselle kristinopille sekä sitä ylistävälle pimputtelulle. Toimituksessa tapaamieni ihmisten kiltteys sotki kuitenkin suunnitelmani, ja yritin ohjelmassa yhtä kiltisti löytää hyvää sanottavaa kaikista kuunnelluista kappaleista. Mikä iljettävä konformisti minusta tosi tilanteessa paljastuikaan!

Näiden karvaiden kokemusten myötä olen oppinut antamaan suuren arvon kriitikon työn tekijöille. Toivottavasti olen myös oppinut pitämään näppini alasta erossa.

Taiteilijan työn yksi monista ihanista hetkistä on päästää teos maailmalle ja seurata sen törmäilyä todellisuuden kanssa. Itse en ole ikinä olettanutkaan tuotosteni olevan jokaiseen makuun, ja nautin yhtä lailla teosteni aiheuttamasta ilosta kuin niiden joillekin tuomasta harmituksestakin. Vaikka tuoreeltaan teokset tuntuvat rakkailta lapsilta, ja moitteen vastaanottaminen on kirpeää, ajan tuoman perspektiivin myötä osaa nähdä myös niitten virheet ja puutteet.

Ajan myötä muistan samoin kaikki jokaisen teoksen tekemiseen liittyvät kompromissit sekä kamppailut puutteellisia resursseja (aika ja raha!) vastaan.

Tästä filosofisesta paksunahkaisuudesta huolimatta ymmärrän myös tekijöiden yleisen ärsyyntyneisyyden kritiikkejä kohtaan. Monia teoksia ja esityksiä ei maassamme arvostella useammin kuin kerran tai yhdessä isommassa julkaisussa. Pienessä, yhteen totuuteen tottuneessa maassamme tämä yksi arvostelu saattaa jäädä kiertämään ikäänkuin lopullisena totuutena ja vaikuttaa suunnattomasti vaikkapa kesäteatteriesityksen lipunmyyntiin.

Moniäänisessä maailmassa olisi kritiikkejä moneen lähtöön. Tällaisessa utopiassa lukijatkin tulisivat tutuiksi sen ajatuksen kanssa, että kovimmatkaan konossöörit eivät välttämättä ole yhtä mieltä Runebergin torttujen karvasmantelisuudesta saati oikeasta kosteusasteesta.