Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani Lappeen kadunvarsia pitkin. Rautatie kiilteli edessäni taivaanharjalta pursuavassa valossa. Kaipasin maisemanvaihdosta pitkän talven jälkeen.

Olin jälleen matkalla pohjoiseen, mutta tällä kertaa jonnekin tarkoituksenmukaisesti. Kaukaisen teräksisen maston syke erottui viimein Hyrynsalmelta vaaralle noustessa ja mietin, kuinka syvällä sen juuret ovat.

Saavuin ensimmäistä kertaa Mustarindalle ja Paljakan laelle niin sanotusti suorilta jaloilta kevään viimeisiltä ja työntäyteisiltä kuvataiteen kursseilta. Olin saanut hädin tuskin pestyä musteen käsistäni ja seisoin nyt yhtäkkiä ventovieraalla pihalla sinne jo asettuneiden – muiden taiteilijoiden! – keskuudessa, täynnä odotuksia tulevasta harjoittelustani. Mielessäni oli hämärä, hiukan nälkäinen kuva tulevasta, kuten kaavailemastani taiteellisesta työnsarasta, mutta yritin pysyä avoimena ja valmiina muutoksille.

Kuun vaihteen lämpimät päivät olivat juuri sulattaneet vaaran loput lumet, ja alkukesän jännityksen maistoi kaikessa uutuudenviehätyksessään. Yritin asettua taloksi ja tehdä tuttavuutta rakennuksen ja sen asukkaiden kanssa. Toverini paljastuivat heti mukaviksi, mutta talo kätki ja salaili jotain, joka vaati aikaa paljastuakseen.

Katselin minulle tarjotun kotoisan nurkkahuoneen suuresta ikkunasta ulos. Kasvimaa muhi tuoreuttaan, muut muuttolinnut lauloivat pihan vanhojen koivujen oksilla. Minua vaivasi metsänreunan tavoin kovin levoton olo.

Aloitin ratkaisuna työnteon, kuten aina ennenkin. Jään itselleni usein kiinni pelkästä haaveilemisesta, joten työhön oli ryhdyttävä ajatuksella. Kevääni ei tuntunut riittävän.

Harjoitteluuni kuului sovitusti talon töitä, joita lähdin suorittamaan mielelläni. Luvassa oli halkoja, paljon halkoja, sekä muita ”rengin” tehtäviä, joita arjessani ei enää varsinaisesti ole kaupunkiin muutettuani. Väänsin koululla pitkiä päiviä ja ajattelin jatkaa samaan malliin osoittaakseni luonteeni piirteet ja vähentääkseni myöhempää työmäärää, jotta tilaa ja aikaa jäisi myös omille suunnitelmilleni.

Todellisuus paljastui nopeasti – onneksi. Tutkin taloa ja sen lähiympäristöä, vierusmetsän mustia polkuja ja siellä täällä roikkuvia jäkälänpaloja. Kainuun maa metsineen oli jälleen luonani, tai minä taas sen luona. Poimin kirjeisiini varvukon metsätähtiä ja muita kasveja iltaisin. Päivisin kauluspaitaani ja lakkiini tarttui kuivan koivun ja mullan tuoksu sekä puru halkoja ja hahmotelmia talteen korkeammalle pinotessani.

Ruumiillinen työ ja tekeminen tuntui mieluisalta kouluvuoden henkisen taakan jälkeen. Jokin tuska ja vaiva lohkesi minusta irti jokaisella kirveen iskulla. Kättensä suoran jäljen näkeminen on huojentavan puhdistavaa. Toistuvan, lähes sanattoman työnteon aikana kertailin kirkkaasti ajatuksia ja muistoja mielessäni puhellen ja sanellen, lausuen ääneen muutakin kuin pelkkiä kirosanoja. Ensimmäiset kelvot ajatukset kesältä alkoivat kiertyä kokoon kuin luomisen hurmoksessa.

Mietin kauneutta. Haaveilin taas tulevasta katsellessani pihan kiivasta pääskysten lentoa. Kävimme saapumiseni aikoihin istumassa iltaa läheisellä Joutensuolla, missä pyörittelin joutenoloa kielelläni mutta päätin vältellä sitä tai ainakin yritin antaa sen mahdollisuuden itselleni anteeksi. Murheeni alkoivat kaikota nuotion savussa.

Lupauduin auttamaan lähestyvän kesänäyttelyn järjestämisessä, olihan siitä saatava tieto ja taito hyödyllistä jatkossakin. Henkiolentojen kukkula hahmotteli vireillä olevaa taidekansallispuistohanketta, josta kiinnostuin yhtä lailla. Olin rakentamassa lähimetsän oopperanäyttämön päälle kesän ajaksi kohonnutta installaatiota, joka toimi hienosti jo vesoittuneessa, ajan puraisemassa ympäristössään. Opin siinäkin paljon, kantapään kautta huomasin pystyttämisen yhteydessä asenteen tär­key­den. Rinteeltä vauhdilla päälle nousseen myräkän alla mietin, mitä tai ketä tämä hyödyttää ja olenko edes apuna, mutta puhdasta itsepäisyyttäni jatkoin sateesta läpimärkänä. Lopulta kytevä nälkä ajoi talon sisälle kuivattelemaan.

Viimeinen arkuuden ja ulkopuolisuuden tunteen pisara taisi haihtua juhannuksena suurta kokkoa sytytellessä ja punaisilla hiilillä yhdessä oleskellen. Luin paljon ja tuskailin oman työni ja hankkeeni aloittamisen kanssa samalla, kun aurinko ja aika seisoa jomottivat paikallaan. Olin kiireinen kaiken muun kanssa, joten hankkeeni oli jäänyt suosiolla sikseen. Ei siitä olisi tullutkaan mitään.

Heinäkuun lähestyessä olin asettunut taloon ja tutustunut muihin sen verran, että lopun haikeus hiipi yllättäen ylleni. Kesäkuun yhteiset illat ja tuokiot olivat ohitse, ja lähtö oli äkkiä läsnä. Talolla lähdettiin ja saavuttiin, elin sen kanssa siirtymäaikaa. Oli kummallista seisoa pihalla tietäen olevansa pitkästä aikaa taas yksin, mutta tunsin silti hiljalleen kuuluvani. Ulko-ovisuun verho hamusi hiostavassa ilmassa ulos ja pääskyt kiersivät taivaalla kehää.

Kesä seisoi ja humisi taitoksessa, sen hautova valo kypsytteli luontoa ja minua. Ajan ja elon kulku kuitenkin jatkui kellahtaen. Heinäkuuta edeltänyt hurja ukkosmyrsky katkoi poluille kuusivanhuksia ja repi piipunhatun katolta melkein niskaan. Monien vaaran jämerien puiden latvat ovat katkenneet lumitaakan takia. Niitä oli hieno ihmetellä. Istuin myrskyn keskellä talon porstuassa ja katselin puiden taipuvan ja taipuvan, mutta ne eivät katkenneet, ja näin röyhkeästi jotain samaa itsessäni.

Linnut lensivät matalalla luontoa peläten. Sade roikkui hetken oksissa.

Heinäkuussa talo on rauhallisimmillana, joten se oli varattu ylläpidolle, järjestelylle ja talon huollolle. Työ onnistui pääsääntöisesti hyvin, vaikka toki oppipoikana olo on haastavaa. Leivoin, siivosin ja pyykkäsin. Vietin aikaa keittiössä, yritin syödä ajatuksella. Kastelin ja lannoitin kasvihuonetta ja -maata. Askaroin. Pesin mattoja kuumeisesti.

Vaaran rauhaan tai tyyneyteen tottui huomaamatta, enkä tuntenut vielä koti-ikävää. Talon rytmi kulki ruuhkamaisesti: välillä äänen, elämän ja oman väsymyksen määrän huomasi vasta, kun vieraat olivat lähteneet; toisinaan huoneissa ja käytävillä kulki ajelehtien vain lempeä, tyyntyvä tuuli. Sain itsekin luokseni vieraan, joka innostui jäämään aiottua kauemmin, sillä rauha, kohtaamiset ja mieluinen tekeminen antoivat syyn jäädä.

Näin ja kuulin, kuinka talo vetää ihmisiä luokseen uudelleen ja uudelleen, ja sen seinät tuntuivat itsestänikin jo kovin tutuilta. Valvoin myöhään. Löysin lattialaudoista kohdat, jotka eivät narahda astuessa, ja nurkkahuoneeni pöydän ja penkin pinnat kuluivat.

Kuljimme luonnossa aina mahdollisuuden koittaessa, ja yritin kerätä läheltä paljon kaikkea. Kiinnitin huomiota kesän kulun pieniin vaiheisiin: milloin jokin kypsyi ja kukki, milloin mikäkin lintu lauloi eniten.

Kauneus vaikutti hetkissä. Jänikset katselivat minua varovaisesti maleksiessani heidän keskuudessaan usvaisella niityllä öisin. Mietin elämää ja kuolemaa pidellessäni kämmenellä pudonneita pääskynpoikia. Vein yhden kuolleen poikasen muurahaisille, jotka jättivät jälkeensä vain muutaman hennon sulan. Elämän kierto oli koko ajan läsnä ja se vaikutti vahvasti olooni.

Otin isäni vanhalla kameralla paljon kuvia filmille ja kirjoitin havainnoistani ylös lukuisia muistiinpanoja ja luonnoksia, jotka jäävät vähintään muistoksi kenkälaatikkoon, jos ei muuksi. Marjastimme tietenkin, sillä minulle iskee vuosittain pakottava tarve ja polte lakkoihin ja niiden poimimiseen, eräänlainen kuumeinen tila, joka johtuu varmaankin sen rajallisuudesta. Peukalonkokoisia marjoja poimiessa ajatustyöni on samanlaista kuin halkotöissä – mietinkin, miten työltä ei pääse koskaan vapaalle. Mietteiden paino puski harteita lähemmäksi turvetta. Sormiani suoheinillä kuljettaen sain viimein kiinni itsestäni, ja pakottava tunne ohimoilla herkeni hetkeksi. Noukin lisää satoa talteen.

Turhauduin saamattomuuteeni taiteen suhteen, mutta löysin puutarhassa tilalle nokkoset polttaessani niihin sormeni. Opettelin heinäkuussa huvikseni anto- sekä syanotypioiden teon, ja samalla opiskelin talon kirjastossa kasvivärjäystä ja samalla muutakin kasvitietoa. Haalistuvien, ajan kulun todistavien kuvien tekeminen läheltä löydetyillä aineksilla oli antoisaa. Kasvien merkitystä tutkiessani erityisesti nokkonen kiehtoi ominaisuuksillaan: se on kelpo ravintoa, tunnettu rohdoskasvi ja kuidultaan rikas. ”Pohjolan silkki” on myös väkevän kaunis.

Nokkonen kuitenkin myös pistää paljain käsin koskettaessa. Pistoksen kirvely vertautuu sievän osuvasti vahvoihin, koettaviin tunteisiin. Niitä löytääkin aina muiden ihmisten luota.

Päätin yrittää tehdä ohutta nokkospaperia vedoksiani varten. Yritys olisi vaivalloinen ja hidas. Nokkonen on rakenteeltaan huomattavasti kapeampi kuin mikään varsinainen paperimateriaali, ja löysin sitä vain rajallisen määrän kasvimaan ja talon kupeilta. Katkottuani monta sylillistä riivin ne puhtaiksi lehdistä (jotka kuivatin tai käytin lannoitteeksi) ja laskin rangat lahoamaan veteen ainakin viikoksi. Sopivat kuidut oli nyhdettävä käsin, mihin käytin aikaa tuntikaupalla. Istuin iltahämärissä pienellä punaisella penkillä ja nyhdin nyhtämistäni, keräten siten sinisiä ajatuksia. Valmiit karkean puumaiset kuidut asetin ulos valkenemaan.

Aika kului huomaamatta ja kuituni kuivuivat. Elokuun vaihteessa ymmärsin todella, miten päivä oli jo lyhentynyt. Pitkät päivät jatkuivat pitkiksi öiksi. Elin talon kanssa jälleen siirtymisaikaa, ihmisiä meni ja tuli, eikä kesässä mikään ollut pysyvää. Aloin kuitenkin olla osa talon elämän rakennetta, yksi suoni sen laajalle ulottuvassa verenkierrossa – ikään kuin juurruin osaksi sitä.

Kuun alun hämäryydessä mietin, miten mukavia kohtaamisia oli sattunutkin ajautumaan tänne vaaran laelle. Ehkä talon salaisuus on juuri se yhteisö, joka elää yhdessä talon kanssa. Muiden tarinoiden kuunteleminen ja heidän työskentelynsä seuraaminen avasi minulle paljon. Huomasin myös, kuinka kesän aikana olin päätynyt merkittävienkin tapahtumien osaksi, kun vain uskalsin avata suuni sopivaan aikaan.

Kaipaamani yhteisöllisyyden tunne pakahdutti, mutta koti-ikävä alkoi lopulta kummuta esiin. Viimeisten kesäsateiden aikaan valuin kastepisaroiden matkassa vaaran kylkeä hetkeksi alas.

Talon vintillä taas muistiinpanoja vihkoon kirjoittaessani tajusin yhden kesän läpimurroistani – erään kaartuvan, pitkäjänteisen tuskan kokemuksen. Opin kesän aikana ehkä eniten tekemisestä, tai kehittymisestä. Kehittyminen muodostuu pienistä kuitumaisista kokemuksista, jotka kiertyvät toisiinsa ja muodostavat siten sitkeitä, kestäviä ja monimutkaisia kokonaisuuksia. Kokemukset voivat olla yksin tai yhdessä koettuja tai jaettuja, kerrottuja.

Suorastaan lakastuin nokkosistani, sillä paperista ei tullut sitä, mitä hain. Tekeminen itsessään oli kuitenkin sen arvoista, sillä opin jatkuvasti uutta, kuten muinakin hetkinä vaaralla. Myös jo tuttuina pitämäni asiat näyttäytyivät uudessa valossa. Kiireen ja pakottavan ahdistuneisuuden tunne laantui. Huomasin kehittyväni hurjasti, kun vain aloitin ja sinnikkäästi jatkoin – ja jatkan edelleen pienissä palasissa. Tulen polte kylkiluiden sisällä ajaa eteenpäin, mutta siinä saattaa herkästi kitua loppuun, jos ei varo itseään.

Sisäinen ja ulkoinen muutos oli jakson loppupuolella selvää. Sateli ja viileni, lehdet kellastuivat. Keho sekä vaatteet olivat ottaneet osumaa kuukausien aikana, henkeni höyrysi vaaran kosteudessa. Nuorten taideleirillä myöhään yöllä olin väsyneenä viimeinen pihan pienessä hirsisaunassa, josta oli tullut tärkeä sopukka. Komea kuu nousi itäiseltä rinteeltä, enkä kiukaan vaimetessa tiennyt kaipaavani vielä joskus hetkeä, kun riipaisen sen tulille ensimmäistä kertaa tai kun pingon rankkasateessa neulasten jalkoja pistellen kovista löylyistä metsänreunaa pitkin suohon kastautumaan.

Oman lähtöni aikaan kävin viimein Mustarinnanpurolla, joka hetkenä tai paikkana sopi ”mustarinnan” tavoin kiertoilmauksena ”pyhyydelle”, jolla tarkoitan ravistelevaa tunnetta, jota ei voi kuvata sanoin. Puro solisi ensimmäisten maatuvien ruohojen ja lehtien keskellä, ja kylmenevä taivas oli kirkas kuin mittaisteni pihlajien helakat marjat. Puron takaa minulta kielletty metsä vilkuili minua. Jokin päässäni naksahti, ja huomasin olevani taas täysin läsnä.

Askeleeni rapisivat ojan vieressä, kun kurkotin katsomaan virkeää puroa tarkemmin. Sen solina oli ainoa ääni hiljaisuudessa ja näin siitä heikon, hämärän peilikuvani.

Lähtiessäni takaisin talolle yksi pihlajan punertavista lehdistä kieppui alas pieneen virtaan, joka jossain laskee johonkin itseään suurempaan, kenties löytääkseen jotain.