Kaksikymmentä vuotta sitten Johanna (Leea Klemola) teki suuren synnin: lapsen naimisissa olevan miehen kanssa ja vieläpä Helsingissä! Sitä syntiä hän sovittaa edelleen toimimalla seurakuntatalon emäntänä pienessä lappilaisessa kotikylässään. Johanna suostuu tyhmimpiinkin pyyntöihin, siivoaa ilmaiseksi ja nöyristelee kirkkovaltuustoa saadakseen pitää työnsä ja kotinsa. Vähät siitä, vaikka synnin hedelmä Siiri (Emma Kilpimaa) on kasvanut nuoreksi naiseksi, jolla on kätevät kädet ja vahva oikeudentunto.

Elokuvan alusta asti on selvää, kuka on pahis: se on Johannan sanoin ”saatanan Raakel!” (Rea Mauranen), kylän mahtimatriarkka. Raakeliin verrattuna kirkkoherrakin (Kari Ketonen) on pikkutekijä. Raakelin tyttärenpoika on menossa naimisiin, selvästikin vähän vauhdilla, sillä morsiamella on jo maha pystyssä. Kaiken täytyy olla täydellistä, kun seurakuntatalolla tanssitaan häitä: pöytäliinojen rypyttömiä, kakun kohtuuttoman korkea ja huonekoristeena on oltava palmu.

Häitä edeltävänä yönä seurakuntatalon pihalle ilmestyy kuitenkin pikkubussillinen venäläisiä seksityöntekijöitä pyytämään apua. Auto on rikki ja ulkona on kylmä. Venäläisiä huoria Raakelin lapsenlapsen häissä, eihän se käy päinsä! Mutta ei ihmisiä pakkaseenkaan voi jättää, vai voiko? Puhdistavan katastrofin ainekset ovat kasassa.

Elokuva käyttää oivaltavasti sekä slapstick-komedian että trillerin kerronnallista välineistöä. Välillä venäläisiä seksityöntekijöitä juoksutetaan pitkin pihoja lumikasalta toiselle häävieraiden silmien alta piiloon ja välillä ruohosipulia pilkkova veitsi tihkuu uhkaa. Valkean pöytäliinan häpeälliseen ryppyyn tiivistyy arkista kauhua.

Seksityöhön liittyvät ongelmat ja keskeisimmät keskustelunaiheet käsitellään parin hahmon suulla kevyesti, mutta tarpeeksi perinpohjaisesti, jotta elokuvasta ei jää eksploitaation tai tirkistelyn maku. ”Me ei myydä itteämme, me myydään palveluita”, sanoo keskeiseen rooliin nouseva Sonya (Anna Ackerman). Seksityöhön liittyviä kliseisiä käsityksiä käytetään komediallisesti hyväksi. Ilotyttöparat eivät tarvitse pelastamista vaan korjatun auton.

Elokuva kysyy komedian keinoin, mitä valta on ja miten vallan voi pitää omissa käsissään. Äkkiseltään voisi kuvitella, että seksityötä käsittelevä elokuva käsittelisi ensisijaisesti miesten ja naisten välistä vallankäyttöä, mutta tärkeämpää elokuvassa on naisten valta toistensa ylitse: äitien valta tytärtensä yli, paikallisten naisten valta ulkopaikkakuntalaisten naisten yli, työnantajan valta työntekijöiden yli ja Raakelin valta kaikkien yli.

Muna pystyssä venäläisnaisten perässä ja vaimojaan karkuun juoksevat miehet ovat Benny Hill Show’n perillisiä, jotka lopulta haluavat enemmän läheisyyttä kuin seksiä. Miehet ovat elokuvassa uhka toisilleen, mutta eivät naisille. Kipinöivin kitka onkin naisten välisissä suhteissa. Siirin ja Johannan välinen kiukkuilu ilmaisee myös kiintymystä. Tyttären on vaikea hyväksyä tapaa, jolla äiti alistuu Raakelille ja purkaa ahdistustaan äksyilemällä. Suurin draama elokuvassa ei toteudu häiden juhlasalissa vaan suurtalouskeittiössä, missä veitsi viuhuu samaan tahtiin kuin sanat. Työnteko ei lakkaa hetkeksikään, vaikka olisi minkälainen sukupolvien välinen taisto käynnissä.

Hyväksikäyttöä käsitellään monitahoisesti: ketä lopulta käytetäänkään eniten hyväksi, kun paikallinen touhuhessu Marko päättää perustaa pop up -bordellin? Seksityöntekijöitä, paikallisia miehiä vai Markon parasta kaveria, joka suostuu ystävyyden takia kaikkeen? Ja onko sittenkin parempi myydä seksipalveluita omilla ehdoillaan kuin olla työnantajan kynnysmattona?

”Mitä ne tekee perheille?” kysyy kauhistunut Raakel viitaten seksityöntekijöihin, jotka hänen mukaansa tuhoavat hyviä heteroydinperheitä. Katsoja jää ihmettelemään, mitä se tekee perheille, että kulissit on pidettävä pystyssä ja morsiamet naitettava nuorina. Kuka suojelee ja kenen perhettä – ja miltä uhalta?

Elokuvan selkärankana ovat roolityöt, jotka yhdistävät sekä komediallisuutta että kipua. Emma Kilpimaan Siiri on raikas, utelias ja oikeudenmukainen hahmo, joka ei pelkää puolustaa asioita, joita pitää oikeina. Anna Ackermanin suomea murtaen puhuva Sonya on elokuvan itsenäisin, päämäärätietoisin ja selväjärkisin henkilö, jonka ympärillä muut koheltavat. Leea Klemola tekee kouristavan roolityön hermostuneena ja hätääntyneenä Johannana, joka lopulta löytää itsestään vähän sisua. Ja Raakel: Rea Mauranen on pelottava, vain suullaan hymyilevä vanha nainen, jonka katse saa hyyn selkäpiihin. Raakelin kaltaisia naisia on jokaisessa pohjoisessa pikkukylässä.

Elokuvan nimi on ovela ja herättää kysymyksen siitä, keitä oikein ne ”huonot naiset” ovatkaan. Ovatko heitä venäläiset seksityöntekijät, aviottoman lapsen synnyttänyt Johanna, maha pystyssä alttarilla oleva morsian vai äitiään ja tämän hyväksikäyttöä vastaan kapinoiva Siiri? Vai paikalliset vaimot, jotka eivät osaa pitää seksinnälkäisiä aviomiehiään kurissa? Ovatko huonoja naisia loppujen lopuksi kaikki muut paitsi Raakel?

Huonojen naisten välinen solidaarisuus on elokuvassa lopulta vahvempaa kuin parempien naisten ylenkatse.