Taidetoimijoiden rooli muuttuvissa yhteisöissä

Kirjoittaja Joshua Jelly-Schapiro työskentelee Pioneer Worksin julkaisutoiminnan johtajana ja talon oman Broadcast-lehden päätoimittajana. Mustarinda-seuran Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen haastattelivat Jelly-Schapiroa New Yorkissa helmikuussa 2025. Keskustelua käytiin maantieteellisten ja historiallisten paikkojen merkityksistä, kaupunkien ja kylien kehityssuunnista sekä taideorganisaatioiden roolista moninaisissa yhteisöissä.

Kävi ilmi, kuinka syrjässä olo on aina suhteellista. Marginaaleissa toimimisesta löytyy myös yhtäläisyyksiä New Yorkin ja Hyrynsalmen välille.

Miina Kaartinen: Kerro aluksi vähän lisää ammatillisesta taustasi. Olet myös maantieteilijä?

Joshua Jelly-Schapiro: Olen koulutukseltani maantieteilijä ja kirjoittaja. Väittelin aikanaan Berkeleystä. Opetan kyllä kirjoittamista New Yorkin yliopistossa, mutta en enää ajattele itseäni akateemikkona. Kaikista eniten pidän yhdessä kirjoittamisesta ja tekemisestä. Olen kirjoittanut kirjoja monenlaisista aiheista, muun muassa saarista ja kaupungeista. Viimeisin kirjani käsittelee New Yorkin paikannimien historiaa, miten ne muokkaavat meidän käsitystämme paikoista, historiasta ja oikeastaan siitä mikä on mahdollista.

Olen myös työskennellyt karttojen parissa, yhdistäen karttoja ja esseitä. Tavoitteena on ollut pohtia sitä, kuinka monella tavalla paikkoja voidaan kartoittaa ja toisaalta niitä tapoja, joilla luomme tietoisesti tai tiedostamatta karttoja asuttamistamme paikoista.

MK: Kiinnostavaa. Haimme alunperin tänne Pioneer Worksin residenssiin, koska näimme yhtymäkohtia teidän ja Mustarinda-seuran toiminnassa. Kun pääsimme paikan päälle, kaikki on ollut jopa parempaa kuin osasimme odottaa. 

Sanna Ritvanen: Yllätyimme iloisesti erityisesti Red Hookin kylämäisyydestä. Lähdimme matkaan ajatellen, että tulemme ääriruraalista paikasta metropolikseen. Sitten huomasimme, että tämähän onkin tällainen pikkukylä, ei sittenkään niin monella tavalla erilainen paikka kuin mistä tulemme. Tuli olo, että tässä paikassa on jotain tuttua. Voisitko kertoa vähän Red Hookin historiasta?

JJ-S: Red Hook on kiehtova soppi New Yorkissa. Nimi Red Hook¹ tulee alunperin hollannin kielen sanoista Roode (punainen) ja Hoek (niemi / eristäytynyt paikka) alueen maantieteen ja punaisen maaperän mukaan. Mielenkiintoista on, että täällä ihmisasutus, ja kolonisaation myötä kaupunki, kohtaa veden. Aluetta ovat pitkään määrittäneet satamat, telakat ja niissä työskennelleet ja niistä eläneet ihmiset. Toisaalta Red Hook on ollut koko nykyisen olemassaolonsa ajan kaupungin marginaalissa.

Yleensä kaupunginosan luonne muuttuu, kun sinne rakennetaan metro, mutta tänne sitä ei ikinä rakennettu. Nykyään New Yorkin metroverkosto ulottuu Queensiin, eli paljon loitommas kaupungin laitamille kuin Red Hook, ja siellä kaupunkikehitys on ollut nopeampaa kuin täällä. Red Hook jää myös meren ja 1900-luvun puolivälissä rakennetun moottoritien väliin. Sekin on edesauttanut alueen marginalisoitumista – täällä ollaan sekä metron että moottoritien ulottumattomissa ja muu Brooklyn jää tuonne jonnekin toiselle puolelle.

Red Hookia kutsuttiin aikanaan Hoovervilleksi.² Täällä oli iso hökkelikylä. Sen paikalla on nykyään 1950-luvulla rakennettu Red Hook Houses, yksi New Yorkin historian suurimmista julkisista vuokra-asuntoprojekteista. Näiden ”projektien” alkuperäinen ajatushan oli todella edistyksellinen: yhteiskunta tarjoaa ihmisille katon pään päälle. Talot rakennettiin kuitenkin usein kaupungin laitamille, kauas palveluista ja julkisesta liikenteestä. Niinpä näistä alueista muodostui edistyksellisyyden ja toiveikkuuden sijaan alueita, joille köyhyys, sosiaaliset ongelmat ja huono-osaisuus kasaantuivat, ja ihmiset, jotka olivat jo valmiiksi yhteiskunnan marginaalissa, työnnettiin sinne vielä syvemmälle.

Red Hook Houses -projektin myötä alueen väkiluku kasvoi nopeasti ja taloihin muutti erityisesti mustia amerikkalaisia. Aikaisemmin, 1800-1900 -luvun alussa täällä oli italialais- ja norjalaisväestöä. Siitä muistona on jäljellä vielä muutamia norjalaisille merimiehille rakennettuja protestanttikirkkoja.

Alue ei kiinnostanut tippaakaan varakkaampia kaupunkilaisia. Vuosituhannen vaihteen jälkeen täällä oli käytännössä kaupungin vuokra-asuntoja, telakka ja vettä, paljon tyhjiä tontteja ja todella edullista asua. Mutta viitisentoista vuotta sitten, samoihin aikoihin kun taiteilija Dustin Yellin osti tämän kiinteistön ja Pioneer Worksin tarina alkoi, alueelle asettui muitakin luovan luokan ihmisiä asumaan ja työskentelemään muutamiin jäljelle jääneisiin kauniisiin vanhoihin teollisuusrakennuksiin. Ja sama vanha kaava toistui: taiteilijat muuttavat alueelle, tekevät siitä coolin ja haluttavan ja ihmiset, joilla on rahaa, muuttavat perässä.

SR: Eli klassinen gentrifikaatiotarina täälläkin!

JJ-S: Kyllä, klassinen tarina. Red Hook on gentrifikoitunut hirvittävää vauhtia viimeisen vuosikymmenen aikana. Nykyään täällä on kalliita asuntoja, alue on keskellä New Yorkin satama-aluetta ja lauttayhteys kulkee. Täältähän on uskomattoman kauniit maisemat Manhattanin eteläkärkeen. Varakkaat ihmiset ovat tulleet tänne, niin hyvässä kuin pahassa.

Tämä oli aika pitkä selitys Red Hookin kylämäisyyden taustalla, mutta historiallisesti ajateltuna vesialueen läheisyys ja alueen rajautuminen mereen sekä eristyneisyys muusta kaupungista tekee alueesta tällaisen pikkukylän. Täällä ei ole samanlaista kiireen tuntua kuin Manhattanilla. Tunnelma on melkein kuin jossain New Orleansissa, ihmiset ovat rennompia… Ja täällä on omanlaisensa juomakulttuuri!

MK: Palataan vielä gentrifikaatioon hetken päästä. Näen Red Hookin ja Mustarindan kotikylän välillä kiinnostavia yhtäläisyyksiä. Kainuuta pidetään Suomen periferiana. Alue on saanut vuosisatojen ajan elinkeinonsa metsästä ja metsäteollisuudesta. Väestö vanhenee ja uudistumista pitäisi tapahtua. On kiinnostavaa, että täällä perifeerisyys on tavallaan säilyttänyt paikan omaleimaisuuden ja pelastanut Red Hookin.

JJ-S: Jep, todellakin. Muuttaako Kainuuseen sitten ihmisiä esimerkiksi Helsingistä?

MK & SR: Ei.

SR: Kainuun alue, oikeastaan melkein koko pohjoinen ja itäinen Suomi, kärsii väestön ikääntymisestä ja väestökadosta. Se on Suomessa iso rakenteellinen ongelma tällä hetkellä.

MK: Tämän takia alueilla lopetetaan kouluja ja palveluita. Jo nyt nuorten pitää muuttaa peruskoulun jälkeen isompaan kaupunkiin, mikäli he haluavat jatkaa opiskelua. Ja vielä isompiin kaupunkeihin korkeakoulutuksen perässä.

JJ-S: Minä kasvoin Vermontissa, maaseudulla viiden tunnin ajomatkan päässä New Yorkista. Myös siellä väestökato aiheuttaa ongelmia, kun nuoret muuttavat pois. Se on tosi surullista.

MK: Mutta vielä amerikkalaisesta kaupunki- ja aluesuunnittelusta sekä Red Hook Houses -projektista: mietin sitä, miten esimerkiksi noiden talojen historia vuosikymmenten kerrostumineen jää elämään ja jättää jälkensä yhteisöön. Se on mielenkiintoista, ja rankkaa.

JJ-S: Tuo on totta. Nämä asuntoprojektit ovat todellinen amerikkalaisen kaupunkisuunnittelun katastrofi. Suunniteltaessa ei ennakoitu lainkaan, mitä niistä voi aiheutua, ei ajateltu että myös palveluita täytyy rakentaa, tehdä alueista saavutettavia ja auttaa ihmisiä integroitumaan sen sijaan, että heidät vain dumpataan jonnekin laitamille.

MK: Suomessa kaupunkisuunnittelulla on ollut vahva yhteys hyvinvointivaltioon. Kun kaupunkeja sodan jälkeen rakennettiin, alueita suunniteltiin yhdessä palveluiden kanssa. Nykyään asian laita ei toki ole enää näin, mutta silloin se oli suunnittelun perusajatus.

Kun puhutaan viimeisestä 15 vuodesta ja Red Hookin gentrifikaatiosta, astuu myös tämä rakennus ja sen historia kuvaan. Mustarindan toiminnassa talo – entinen kyläkoulu, jossa pyöritämme residenssiä – on isossa osassa. Se on osa meidän kollektiivista praktiikkaamme, toimija itsessään. Mitä ajattelet tästä rakennuksesta, sen roolista osana Pioneer Worksin toimintaa?

JJ-S: Kun Pioneer Worksia alettiin perustaa, päätettiin heti pyrkiä siihen, että taiteen, musiikin, tieteen, teknologian ja näiden rajapinnoilla työskentelevät ammattilaiset voivat toimia saman katon alla. Että täällä olisi tilaa ajatella omalla tavalla, sekä kyseenalaistaa sitä mitä tarkoittaa esimerkiksi tieteilijyys tai taiteilijuus – mitä on olla pioneeri? Tässä talossa on kyse utopistisista ideoista.

Pioneer Worksista on puhuttu myös kouluna ilman lukujärjestystä. Tämä on paikka, jonne uteliaat, kunnianhimoiset ja lahjakkaat tekijät tulevat työskentelemään ja antavat itsensä ja oman praktiikkansa altistua ympäristölle, muiden tekijöiden ajatuksille ja mielipiteille. Se on tämän paikan visio.

Tästä seuraa välillä sitä, että ohjelmamme on käytännössä melko monimutkainen palapeli, kun samaan aikaan täällä voi olla taidenäyttely, tiedekeskustelu ja seuraavana iltana iso konsertti. Pioneer Worksia on kuvailtu myös eläväksi mosaiikiksi, jossa erilaiset palaset muuttavat muotoaan ja muodostavat yhä uudelleen uusia kokonaisuuksia. Se on kaunis ajatus. Meillä on myös monenlaista julkaisutoimintaa, mutta lopulta olennaisinta on tämä rakennus ja se, mitä siellä tapahtuu.

MK: Entäpä rakennuksen historia; kertoisitko vähän siitä? Mitä yhteyksiä näet siinä Pioneer Worksin toimintaan?

JJ-S: Olen juuri aloittelemassa esseetä aiheesta! Rakennus on valmistunut metalliteollisuuden käyttöön 1860-luvun lopulla, heti sisällissodan jälkeen, kun teollinen kehitys oli nopeaa. Täällä valmistettiin koneenosia köysitehtaille sekä tarvikkeita Karibian sokeriplantaaseille. 

Monet eivät tiedä, kuinka paljon New Yorkilla oli tekemistä sokerikaupan kanssa ja että kaupungissa oli esimerkiksi sokerijalostamoja. Täälläkin oli paljon ihmisiä, jotka olivat kytköksissä orjakauppaan 1700-luvulla – kaupungissahan oli omat orjamarkkinatkin. Tämänkin rakennuksen omisti mitä luultavimmin joku, jolla oli yhteyksiä Kuuban ja Dominikaanisen tasavallan sokeriplantaaseihin ja siis orjakauppaan. Olen juuri paneutumassa syvemmin siihen minne ja mihin tarkoituksiin täällä valmistettuja osia vietiin ja sitä kautta myös rakennuksen historiaan.

Lisäksi tiedän, että rakennuksessa oli kaksi tulipaloa, yksi 1800-luvun lopussa ja toinen 1900-luvun alkupuolella. Myöhemmin valmistettiin vaatteita, sitten oli taas metalliteollisuutta. Rakennus on ollut historiassaan useampien yritysten hallinnassa. Kun Dustin osti rakennuksen, se oli ollut vuosikymmeniä varastokäytössä ja todella rouheassa kunnossa, siksi hän varmaan pystyi hankkimaan tämän niin edullisesti. Toteuttaakseen visionsa hän laittoi paikan remonttiin hirvittävän määrän resursseja, aikaa ja rahaa.

Rakennuksen historia on minusta todella kiinnostava. Vuonna 2018 järjestimme 25 haitilaisen Port-au-Princessa työskentelevän taiteilijan ryhmänäyttelyn PÒTOPRENS.³ Sen teokset käsittelivät muun muassa orjakaupan perintöä ja siihen liittyvää historiaa.

MK: Todella kiinnostavaa, kuinka rakennus kantaa tuota historiaa mukanaan. Sitä ei ajatella kauhean usein, miten tällaiset tarinat ovat osa näitä fyysisiä tiloja, joissa elämme. Ne ovat ikään kuin näkymätön osa yhteisöä.

JJ-S: Maantieteilijänä mietin paljon, kuinka tehdä menneisyys näkyväksi. Ja sitä, miten me kytkeydymme menneeseen. Se on usein pelottavaa, erityisesti täällä New Yorkin niemimaalla. Täällä on ollut esimerkiksi vasta muutaman vuoden muistomerkki vanhan orjamarkkinan paikalla, aikaisemmin kukaan ei juuri ajatellut asiaa. Mielestäni tämän rakennuksen kontekstissa on erityisen mielenkiintoista pohtia, kuinka aktiivinen roolimme on ollut tässä historiassa.

MK: Mielestäni näiden asioiden pohtimisen tulisi olla olennainen osa Pioneer Worksin kaltaisten toimijoiden työtä.

JJ-S: Ehdottomasti. Olen erittäin innostunut syventymään tuohon historiaan ja kirjoittamaan siitä. En tiedä mikä tilanne on Suomessa, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana USA:ssa on luotu painetta instituutioita kohtaan, jotta orjuuden historiallinen merkitys tunnustettaisiin toiminnassa.

MK: Kun mietin meidän Mustarinda-taloa, niin se on sellainen oma mikromaailmansa. Yhdessä talossa avautuu koko maailma pienoiskoossa. Se auttaa ekologisten teemojen kanssa työskenneltäessä, sillä talon kautta ja siellä tehtävässä käytännön työssä isoista kysymyksistä tulee helpommin ymmärrettäviä. Isoissa instituutioissa tai museoissa esimerkiksi dekolonisaation kysymykset ja niihin liittyvät keskustelut muuttuvat helposti abstrakteiksi. 

Kainuulla on myös oma synkkä ekstraktivistinen menneisyytensä, joka liittyy luonnonvaroihin, kuten tervaan. Se ei ole ihan samanlainen kuin tämän paikan historia sokeri- ja orjakaupan kanssa, mutta kuitenkin.

SR: Silloin kun laivat rakennettiin vielä puusta, Kainuusta vietiin tervaa varustamoille. Uskon, että esimerkiksi tuo ekstraktivistinen ja kolonialistinen perintö on vaikuttanut paljon alueelliseen itsetuntoon ja siihen, miten paikalliset suhtautuvat siellä ympäristöönsä. Luonto nähdään harmillisen usein ulos myytävien resurssien kautta. Nykyään alueella kamppaillaan vihreän kolonialismin ja esimerkiksi tuulipuistohankkeiden ja kaivosteollisuuden kanssa siitä, miten ne vaikuttavat alueen luontoon ja elinkeinoihin.

MK: Ja metsäteollisuus toimii tietysti myös samalla logiikalla. Yhdessä Mustarinda-lehdessä on taiteilija-tutkija mirko nikolicin kirjoittama essee, joka käsittelee ekstraktivismia ja sitä miten sen logiikka lävistää koko yhteiskunnan.

Tätä on mielenkiintoista ajatella yhteisön näkökulmasta. Miten tulla toimeen ja pysyä keskusteluyhteydessä paikallisten kanssa alueella toimiessamme? Miten meidän ja muiden tekemä työ vaikuttaa yhteisöön? Meillä on tällä hetkellä käynnissä projekti, joka tähtää uuden taidekansallispuiston perustamiseen Mustarindan lähistölle. Siellä on vielä jäljellä uhanalaista vanhaa metsää ja soita, joita aloite pyrkii suojelemaan. Erityisesti kyseisessä projektissa on oleellista miettiä, kuinka lähestyä ihmisiä ja olla tasavertaisessa dialogissa heidän kanssaan niin, ettemme toista vanhoja ja huonoja toimintamalleja.

JJ-S: Tästä tuli mieleeni maantieteilijä Jaime Jackson, hän on sanonut että maisema on näkyväksi tehtyä historiaa (”landscape is history made visible”). Tämä on mielenkiintoinen ajatus, ja jos sitä osaa lukea oikein, joskus se on totta ja joskus ei: joskus historiaa hahmottaakseen maisemaa on pakko kaventaa, mutta maantiede on myös historian ja eri aikakausien tuotosta. On todella mielenkiintoista, miten maantiede voi tuoda eri historioita näkyviksi tai toisaalta häivyttää niitä.

MK: Niinpä: mitä kukin näkee maisemassa, mitä kulttuurisia symboleja siellä on ja miten olemme tottuneet tulkitsemaan niitä. Esimerkiksi Kainuussa käydään paljon keskustelua siitä kuinka tuulipuistot pilaavat maiseman, mutta ihmiset eivät ajattele samoin esimerkiksi metsäteollisuuden aiheuttamista avohakkuista. Tästä ristiriidasta ei juurikaan puhuta.

Me mietimme Mustarindassa paljon myös sitä, kuinka olemme osa monilajisia yhteisöjä ja mitä voimme antaa näillä yhteisöille takaisin. Kuinka työskentely ja eläminen olisi vastavuoroista. Ajattelen, että tämä on olennainen kysymys myös täällä Pioneer Worksissa. Teillähän on myös kasvatustoimintaa ja yhteistyötä koulujen kanssa. Kun halutaan olla poliittinen toimija yhteisössä ihmisten ja yhteisön voimaantuminen ja toimijuuden lisääminen on tärkeää. Se voi tapahtua koulutuksen ja kasvatuksen kautta.

MK: Mutta palataan vielä Red Hookin gentrifikaatioon. Luimme paikallislehdessä, että Red Hookin laitureille suunnitellaan uudisrakentamista.

JJ-S: Erimielisyys kaupunkikehittäjien ja kaupungin asukkaiden välillä on jatkunut jo kauan. Telakoiden jälkeen ranta-alueet olivat tässä kaupungissa vuosikymmeniä pääasiassa joutomaata ja  kaupunki oli käytännössä kääntänyt niille selkänsä. Sitten eritoten kaupunkikehittäjät tajusivat, että veden äärellä on mukava olla ja tänne voidaan rakentaa miljoona-asuntoja.

Ajattelen, että tämä on koko Brooklynin rantaviivan mittainen peruskonflikti. Rannoilla on myös upeita puistoja, jotka ovat yhteisöjen pitkällisen taistelun tulosta rakennuttajia ja kaupunkikehittäjiä vastaan. Ihmiset taistelevat sen puolesta, että asukkailla säilyy esteetön yhteys veteen ja että heillä olisi oikeus kertoa mielipiteensä kehityshankkeista. Jos ajatellaan, että tuohon rantaan rakennettaisiin 20-kerroksinen talo, se muuttaisi koko naapuruston luonnetta ja myös Pioneer Worksia, se käytännössä jättäisi meidät kokonaan varjoonsa.

MK: Koskevatko nykyiset suunnitelmat koko vanhaa telakka- ja ranta-aluetta, jonka voimme nähdä lautasta tänne tullessa?

JJ-S: Kyllä. Mitään ei vielä ole päätetty vaan tällä hetkellä neuvotellaan siitä mitä ja miten suuria rakennuksia voidaan rakentaa. Tämä on aika mielenkiintoinen juttu.

SR: Miten näet Pioneer Worksin roolin ja vastuun näissä prosesseissa?

JJ-S: Pioneer Worksin rooli on kaksiteräinen miekka, ehdottomasti. Olemme tärkeä osa Red Hookia. Identiteettimme taiteilijayhteisönä ja avoimena yhteisöllisenä tilana on pitkällisen pohdinnan tulosta, mutta en väitä, ettemmekö voisi tehdä enemmän ja paremmin. Meillä on täällä maailmanluokan kulttuuritapahtumia, mutta paikan on tärkeä näyttäytyä houkuttelevana ja avoimena myös paikallisyhteisölle. Meidän tulee ajatella myös yhteisön hyvinvointia; erityisesti niiden, jotka ovat olleet täällä pitkään ja ennen meitä. Meillä on tärkeä rooli ja suuri vastuu kansalaisena ja yhteisön jäsenenä toimia yhdistävänä tekijänä Red Hookin yhteisössä.

Toisaalta on totta, että Pioneer Worksilla on ollut merkittävä rooli alueen gentrifikaatiossa ja siinä, että ihmiset tajusivat miten cool paikka Red Hook on. Lisäksi Pioneer Worksin taustaorganisaatiolle on toki eduksi, että kiinteistön arvo nousee. 

Olisi tärkeää, ettemme suhtaudu välinpitämättömästi alueen kehityssuunnitelmiin vaan kuuntelemme ja toimimme yhteisön äänitorvena sekä ajattelemme koko Red Hookin parasta… sitä eivät todellakaan ole luksusasuntopilvenpiirtäjät, joihin kenelläkään paikallisella ei ole varaa.

MK: Mikä voisi olla vaihtoehtoinen visio?

JJ-S: Julkisen tilan vaaliminen ja rantaviivan yksityistämisen estäminen on ehdottoman tärkeää. Vesirajan täytyy pysyä avoimena ja saavutettavana ja paikallisilla täytyy olla mahdollisuus olla kosketuksissa meren kanssa. Pitää tunnustaa se, että tämä kaupunki on yhteydessä mereen ja että meri on yksi osa kaupunkitilaa. Lisäksi on tärkeää, että uudisrakentaminen tapahtuu oikeassa mittakaavassa ihmiseen ja ympäristöön nähden.

MK: Kiitos sinulle tästä keskustelusta. On mielenkiintoista huomata, kuinka olemme osin samojen kysymysten äärellä, vaikka tulemme niin erilaisista paikoista. Mustarindassa olemme oppineet paljon siitä, mitä ilmastonmuutoksen kanssa eläminen tarkoittaa metsässä. Täällä saarella taas keskustelu palautuu usein veteen.

JJ-S: Kiitos myös teille. Lopulta kyse on siitä, kuinka suhtaudumme menneisyyteen ja asetumme osaksi ekologiaa.

Miina Kaartinen ja Sanna Ritvanen olivat tammi-maaliskuun 2025 Pioneer Worksin ja Suomen kulttuuri-instituutin residenssissä New Yorkissa Mustarinda-seuran edustajina. Mustarinda on hyrynsalmelainen yhdistys sekä taiteilija- ja tutkijakollektiivi, joka edistää yhteiskunnan ekologista siirtymää ja pyörittää muun muassa kansainvälistä residenssiä vanhassa kyläkoulussa Paljakan luonnonpuiston kupeessa.