Mummolaa markkinoidaan draamana ja komediana. Sen joulumainen kuvasto enteilee, että Tia Kouvon esikoisohjaukselta odotetaan marraskuun alkuviikoilta tammikuun ensimmäisille viikoille rahavirtaa. Onneksemme kyseessä ei ole Napapiirin sankarien kaltainen hömppäkomedia vaan mukavan synkkiä polkujaan liukasteleva perhehelvetti. Kiusaantuneet hymähdykset toimivat jopa ripulihuumorin kohdalla räiskivästi.

Joulukuvaelman kantimiksi todistetaan tilana ja ilmapiirinä tukalan ahdasta mummolaa. Leena Uotila on lapsenomainen, hämmentynyt, hyväntuulisesti dementoitunut. Hänen puolisonsa Tom Wentzel on puolestaan tärviöllä kaappijuopottelusta. Lapset puolisoineen (Riia Kataja, Elina Knihtilä ja Jarkko Pajunen) käyvät keskinäistä kränäilyään ja kannattelevat kulisseja mittojensa mukaan. Jopa mummolan lapsenlapsien roolitus (Sakari Topi ja Elli Paajanen) naksahtaa nätisti konkareiden rinnalle.

Näyttelijätyöskentely saa ansaitsemansa kehut. Verbaalinen säilän hivuttelu joulupöydän ääressä on teatteriammattilaisten osoitus mitä mainioimmasta rytmiikasta ja tarjouksista reagoida vastanäyttelijöiden heitoille.

Esikoisohjaukseksi elokuvan tekniset valinnat onnistuvat. Kohtaukset ovat hämmentävän pitkiä ja sanarikkaita. Pienessä tilassa kuvaus nojaa poikkeukselliseen yhden kameran staattiseen tarkkailijan rooliin. Neljättä seinääkin rikotaan siten, että paikallaan laiskasti tönöttävä kamera antaa voyerismin tuntua. Katsojalle tarjotaan runsaasti tapahtumia myös kuvakulman ulkopuolelta.

Ei lähikuvia, ei räväköitä leikkauksia. Näyttämötaidetta valkokankaalla. Paikoin mieleen juolahtavat jopa 2000-luvun alun tanskalaiset kokopitkät dogma-elokuvat, joissa synkkään kerrontaan vaivihkaa upotetaan noloutta ja häpeällistä vetäytymistä.

Ohjauksen lisäksi Tia Kouvo on myös käsikirjoittanut tämän cringen eli myötähäpeää herättävän komedia-draaman. Vaikkakin komediallinen aines pilkisteleekin harvakseltaan, runsas vuoropuhelu kannattelee draamankaarta. Nuorison käyttämä slangi ja murahtelu limittyy muutoin vauhkona vyöryvään tivaamiseen.

Kireä tunnelma ei riehaannu rasittavaksi, vaikkakin elokuvan aikana levottomuus tarttuu katsojan leposykkeeseen. Hallittua kaaosta ohjaillaan hämärien ja kirkkaiden kohtauksien ketjuttamisella. Onnistuneena kohtauksena esiin on nostettava autotallin pimeydessä tapahtuva riitelykohtaus. Toteutukseltaan pitkähkö kohtaus on ihailtavan omaperäinen ja täten himmeä.

Jouluelokuvien kohdalla haen aina pakkomielteisesti tietyt joulukuvaston virttyneet nostot –niin tälläkin kertaa: joulupukki nähdään vasta kolmen vartin kohdalla, joululauluihin päästään vasta tämän jälkeen. (Joululaulukohtauksen lip sync on muutoin teknisesti hienosti toteutetun elokuvan kömpelöin moka.) Kinkku ei sentään kärähdä, eikä kukaan sammu hankeen. Joulukuusikaan ei kunnolla kaadu.

Episodimaista elokuvaa on moittava vain pituudestaan. Kouvo ohjasi vuonna 2018 samannimisen, parikymmenminuuttisen lyhytelokuvan. Onnistunut lyhytelokuva laajentuu melko luontevasti esikoispitkäksi, joskin ensimmäisen osan pituutta olisi voinut tapahtumiltaan supistaa ronskisti. Myös viimeisen episodin hidastempoisuus osoittaa suomalaisen elokuvataiteen perisynnin pitkittää muutoin mainio kausielokuva.

Jesse Jaloselle kiitos staattisesta kameratyöskentelystä, ohjaaja-käsikirjoittaja Kouvolle menestystä omaperäisten aihelmiensa parissa. Vaikka kausielokuvia yleensä kavahdan, omaperäisestä esikoisohjauksesta ilahdun poikkeuksetta. Marras–tammikuun välille tämän kolistelun toivoisi tavoittavan muitakin penseämielisiä jouluelokuvien katsojia.