Kolmisen vuotta sitten julkaistiin Johanna Venhon kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Metsämuistikirja, jossa luonnossa viihtyvä Kaarna nousi vastustamaan lähimetsää uhanneita hakkuutöitä. Matkamuistikirja jatkaa tytön tarinaa.

Tällä kerralla huolta aiheuttaa Kaarnan äiti, joka on menettänyt työpaikkansa. Kodin on vallannut alakulo, kaikki on tummaa ja tahmeaa. Kun Kaarna lähtee ulos metsään, äiti istuu keittiön nurkassa ja kun tyttö palaa sisälle, äiti istuu siinä yhä.

Kaikeksi onneksi perheellä on tiedossa ruskareissu Lappiin. Ehkä äiti löytää matkalta taas valoa elämäänsä.

Venho ja Pelliccioni kuvaavat kauniisti sitä, miten tarkasti lapsi aistii vanhempansa tunnetiloja ja miten hänen omatkin tunteensa heijastelevat niitä. Kun Kaarna katselee ikkunasta puolukoita poimivaa äitiään ja huomaa hänen nauravan, tyttö riemastuu: ”Tulen niin iloiseksi, että alan hyppiä sohvalla.”

Tummasävyisyydestä huolimatta tarinasta huokuu välittäminen. Äidin kumppani Saku on Kaarnalle selvästi läheinen ja turvallinen aikuinen. Kun Pakasaivon rotkojärvellä äiti pelottavaksi hetkeksi katoaa, Saku on onneksi vierellä.

Venhon upea, runollinen kieli tavoittaa hyvin pohdiskeluun taipuvaisen lapsen tavan ajatella ja toimia. Teksti on tulvillaan herkkää, lastenkirjaan sopivan selkeää symboliikkaa. Kaarna esimerkiksi kirjoittaa muistikirjaansa ilmeisen onnistuneen ja myös äidin mieltä virkistäneen reissun jälkeen: ”Kun me ajellaan junalla yön läpi, kotona on vastassa aurinko ja aamu.”

Pelliccioni yhdistelee herkässä kuvituksessaan valokuvaa, lyijykynää ja väriliitua, mistä muodostuu yhdessä erikoinen kolmiulotteinen vaikutelma. Esimerkiksi männynneulaset näyttävät niin eläviltä, että käsi melkein ojentuu poimimaan ne sivuilta pois. Onnistuneesti on toteutettu myös tarinan idea muistikirjaa kirjoittavasta lapsesta.

Lapissa seikkaillaan myös Tomi Kontion kirjoittamassa ja Elina Warstan kuvittamassa kirjassa Koira nimeltään Kissa ja viimeinen naali. Sarjan edellisistä osista tuttu kolmikko – Koira-niminen kissa, Kissa-niminen koira ja Näätä-niminen ihminen – on päässyt uuden ystävänsä Tiikerin kanssa matkalle kauas Saanatunturin maisemiin.

Sillä aikaa, kun Tiikerin sopulitutkijavanhemmat tapaavat tutkimusasemalla tuttujaan, tyttö, Koira, Kissa ja Näätä lähtevät telttaretkelle. Leirinuotiolle pyrähtänyt kuukkeli tuo kuitenkin rauhalliseen hetkeen huolestuttavan sanoman: naaliperhe on pulassa, sillä pesäkummun lähistölle on asettunut vaanimaan iso punainen kettu.

Reissaajat lähtevät kuukkelin opastamana neuvottelemaan ketun kanssa. Ystävällisyydellä ja ymmärryksellä kettu saadaan muuttamaan mielensä ja lopulta repolainen lähtee jolkottelemaan kohti etelää.

Tarina on häpeilemättömän tunteellinen. Rakkaus ja sen voima ovat läsnä alusta loppuun saakka. Ja hauskaa kyllä, myönteiset ajatukset tuntuvat kohdistuvan aivan kaikkialle: ihmisiin, eläimiin, maisemiin.

Kontion eloisa kieli kuljettaa tarinaa kauniisti eteenpäin ja oivaltavat sanavalinnat pitävät lukijan valppaana. Koivujen muotoja verrataan herkkusienien pyöreyteen ja avarassa laaksossa vaelletaan ”kuin suuren kämmenen pohjalla”. Välillä kielellä myös leikitellään. Mitä oikeastaan tarkoittaa yömyssy? Ja miten hauska riimipari onkaan urbaani/turbaani!

Elina Warsta suosii kuvituksessa hillittyjä sävyjä. Ne sopivat lempeään tarinaan ja maltillisten värien avulla myös tunturiluonnon karuus välittyy hienosti. Mukava vaihtelua saadaan erilaisilla kuvakoilla ja perspektiiveillä. Välillä sivulta tuijottaa kohti jättimäinen naalin naama, välillä pääosassa on avara taivas ja matkalaisten leiri erottuu vain pienenä yksityiskohtana järven rannalla.