Tallinnan laululavalla järjestetty Rock Summer oli todellinen jättifestivaali, johon osallistui jopa 10 prosenttia koko maan väestöstä. Sen merkitys kasvoi poliittisesti käsittämättömiin suhteisiin osana laulavaa vallankumousta. Yleisöä oli parhaimpana vuonna 1989 noin 150 000. 

Ensimmäisen vuoden tallenteilla kaikki suomalaiset artistivieraat näyttävät karmeilta verrattuna tämän päivän esiintyjiin. Kuin suoraan Tallinnanlaivan putkasta tai Viru-hotellin aamiaissalista. Eli normaaliin verrattuna melko hyvältä.

Virolaisille symboliarvoltaan kenties suuremman suomalaismuiston antoi kuitenkin seuraavan kesän suomalaisvieras, mainittuja hieman kiltimpi Miljoonasade, joka oli pari vuotta aiemmin esiintynyt myös niin Leningradissa kuin Virossakin. Yhtye oli tehnyt kolmen keikan yhteiskiertueen Kolmannen naisen kanssa kesällä 1988.

”Miljoonasade oli Virossa yleisesti tunnettu bändi. Kaikki, jotka kävivät nuorisotapahtumissa, tiesivät sen. Kolmas Nainen oli vähän tuntemattomampi”, Yleisradion ja Botnia Beatin toimittaja Risto Vuorinen kuvaa Mikko Lundellin kirjassa Miljoonasade (Like 2019). Viron television haastattelijat kertoivat bändin olevan maan suosituin suomalaisorkesteri ja yksi arvostetuimmista rock-bändeistä ylipäätään.

Vuonna 1988 yhteiskiertueella päädyttiin jopa Tarttoon, sen ajan suljettuun kaupunkiin. Tarton urheiluhalliin pääsi sisään 6 000 onnekasta ja ulos jäi vielä tuhansia. ”Tallinnassa oli käynyt rockbändejä, mutta Tartossa länsimainen rockyhtye oli monelle uusi kokemus. Yleisö reagoi keikalla omalaatuisesti. Sen sijaan, että ihmiset olisivat taputtaneet voimallisesti biisien välissä, he nostivat kädet ylös kohti esiintyjiä ja huusivat”, kiertueella mukana ollut keikkamyyjä Harri Karvinen kertoo.

Kaikki huipentui seuraavan vuoden legendaariseen Rock Summerin esiintymiseen. Jyväskyläläisorkesterin astuessa lavalle yleisöä oli arvioiden mukaan 50 000–80 000.

”Yleisön ääni kuului lavalle valtavana, yhtenäisenä pauhuna. Siitä ei erottanut mitään yksittäisiä huutoja. Tuli jotenkin sellainen olo, että nyt pitää olla tosissaan”, basisti Ari Laaksonen muistelee Lundellin kirjassa.

”Kun alettiin soittaa muistaakseni ’Juria’, yleisössä sytkärit syttyivät ja kädet nousivat ilmaan. No, ei nyt ihan kaikilla katsojilla ollut kädet ilmassa, vaan ainoastaan 25 000 ensimmäisellä”, kosketinsoittaja Olli Heikkinen kertoo.

”Tuli jotenkin sellainen olo, että nyt pitää olla tosissaan.”

Miljoonasateen suosion ydin olikin kyseinen ”Juri”, oikealta nimeltään ”Lapsuuden sankarille”, kosmonautti Juri Gagarinista kertova kappale. Ennen ensimmäistä Viron kiertuetta Heikki Saloa jännitti, miten venäläissankarille omistettu kappale otettaisiin vastaan itsenäisyyttä hakevassa Neuvosto-Eestissä. Paikalliselta keikkajärkkäriltä kysyttiin, voisiko kappaletta esittää. ”Tottakai, sitähän varten teidän on tänne kutsuttu”, oli vastaus. ”Meille oli yllätys, että myös virolaiset olivat hänestä ylpeitä”, kosketinsoittaja Heikkinen mainitsee.

”Myöhemmin olen ymmärtänyt ’Juri’-biisistä sen, että lause tule elävänä takaisin voi sisältää myös vastarintaisen ajattelun siemenen. Säily elossa sankari, älä kuole valtion mukana”, laulaja Heikki Salo kertoo Lundellin haastattelussa.

Suomalaistuulet ovat puhaltaneet vapautta virolaisessa kevyessä musiikissa yllättäen jo aikaisin.

Jukka Kuoppamäenkin luotsaama hippiajan orkesteri Ernos kävi esiintymässä Virossa jo vuonna 1968. Laulaja Erno Lindahl on kertonut, että ”saimme vierailullamme aikaan hysterian, joka miltei vastasi beatlemaniaa. Tytöt kulkivat perässämme ja ihailijat melkein kaatoivat keikkabussin.” Virossa oltiin niin tyytyväisiä, että Ernos palasi Tallinnaan seuraavana vuonna.

Moni suomalaisorkesteria katsomassa ollut virolainen artisti – muun muassa Ivo Linna, Gunnar Graps ja Jaak Joala – on myöhemmin tunnustanut Ernosin yhdeksi vaikuttajistaan.

Ernosille kävi kuitenkin kenties odotetusti. Tuohon aikaan jokainen esitettävä kappale piti ilmoittaa etukäteen, yleensä sen sanatkin. Ernos riehaantui esiintymisensä suosiosta niin, että soitti encorena kappaleen ”Papa oom mow mow”.

Moinen kurittomuus oli liikaa neuvostoviranomaisille ja Erno Lindhalille tehtiin selväksi, että yhteistyö oli nyt tässä. Viro ei ollut vielä vapauden tiellä.

Kirjailija Lundell löytää Miljoonasade-kirjassaan osuvan liitoskohdan kuin Ernosin tarinan päätteeksi: ”Virossa oli tapahtunut paljon sen jälkeen, kun Miljoonasade oli soittanut siellä ensimmäisen kerran keväällä 1988. Jos maan yhteiskunnallinen tilanne vielä tuolloin saattoi jäädä ulkomaiselle kävijälle epäselväksi, kesällä se ei enää jäänyt.”

Itsenäisyystaistelu oli tuolloin jo avointa. ”Eesti vabaks”, lavalta julistettiin.

Ernosin ”Papa oom mow mowkin” olisi saanut silloin jo soida.