Tietyt dokumentit kannattaa kokea elokuvateatterin hämyssä intensiivisyyden ja dynamiikkaansa tähden. Tällaisen vinkkauksen antaisin John Websterin (1967) dokumentista Palava maa. Dokumentti käsittelee suomalaisen maastopalomuodostelman työskentelyä Portugalin maastopaloisssa vuosien 2023 ja 2024 aikana.

Kokenut dokumentaristi Webster on käsitellyt luonnon supistumista ja uhkia aiemminkin. Hänet muistettaneen vuoden 2008 dokumentista Katastrofin aineksia, jossa hän tarkkaili perheensä öljytöntä elämää. Kansainvälistä huomiota Webster keräsi vuoden 2022 dokumentillaan The Happy Worker sekä osatuottamallaan intialaisella Oscar-ehdokkaaksikin nousseella Tulella kirjoitettua (Writing with Fire).

Websterin dokumenteissa keskiössä on yksilöiden kamppailu isompia vääristymiä vastaan. Tämänkertainen dokumentti on taistelua ilmastonmuutoksen aiheuttamien maastopalojen kanssa Portugalissa.

Etelä-Karjalasta ja Kymenlaaksosta kerätty vapaaehtoisjoukko kartuttaa oppiaan maastopalojen torjunnassa. Vapaaehtoiset palotaistelijat kamppailevat vieraalla rintamalla. Heidän ajatuksenaan on oppia ja ennakoida mitä tulevaisuus tuo myöhemminkin varmaan meidänkin maaperällemme.

Alkukutekstien ajan näemme valtoimenaan riehuvat leiskat jossain päin Portugalin kumpuilevaa ja kiehuraista vuoristotietä. Paloauton hytistä näkymä on pakokauhunsekainen liekkipelto, mutta hytissä istuu tyyniä brankkareita, koulutettuja ja itsevarmoja pelastajia. He letkauttelevat kymen ja eteläkarjalan murtein vitsejä, ottavat haalarikameroin kuvia toisistaan ja viileän varmasti mittailevat asemapaikkaansa keskustellen johtoryhmän ohjein sijoittumisestaan.

Sitten leikkaus johdattaakin meidät julmasta taistelutantereesta hyiseen talvimaisemaan ja operaation tavoitteisiin. Toverillinen, leppoisa yhteishenki alkukoulutuksesta povaa dokumentista sankarikohkaamista ja koti-ikävän käsittelyä tuonnempana, mutta Webster kameroineen yllättää dokumentointinsa kipinällään ja kekälein.

—

Dokumentti on nykylinjainen, yleiseurooppalaislakinen kuvadokumentti. Ulkopuolinen kerronta rajoittuu alun ja lopun tietoplansseihin. Puhuvia päitä dokumentti ei tarjoa. Palopelastajista tiedämme etunimet ja vaillinaisesti heidän työhistoriaansa. Viidestä keskushenkilöstä näemme jatkossa haalarikamerakuvaa ja työpäivien kuvaa. Mitään taustasetvintää ei tarjolla ole. Kuvan alalaidassa näemme etunimin palopesäkkeiden sammuttajien etunimiä ainakin viiden haalarikameran tallentamana.

Käsikameran ja haalarikameroiden kertomus yllättää vakaudellaan ja rauhallisuudellaan. Liekkimeren keskellä näemme rauhaisaa, tyyntä ja itsevarmaa työskentelyä, jossa taisteluparista pidetään häkämyrkytyksen sattuessa visusti huolta.

Vaikka suomalaiset brankkarit ovat kartuttamassa tietotaitoaan ”porttugalilaisilta” kollegoiltaan, kuvastuu dokumentin edetessä uljas joukko ammattiinsa sitoutuneista kymiä ja eteläkarjalaa vääntävistä jermuista. Yhteishenki portugalilaisten ja suomalaisten ammattilaisten välillä on arvostava, välillä hiukan kadehtiva ja ymmyrkäinen. Ikään kuin rauhaanturvaajia kuvattaisiin, vaikka aseina on heikko varustelu Häntä vastaan.

Tulitaistelun edetessä on aikaa lohkaista vitsejä, syytä olla huolestunut tovereiden jaksamisesta. Viileästi kesken väsymyksen he arvioivat kokonaiskuvaa, hymistelevät ”porttugalilaisten” kollegoidensa sulkeishenkisille aamuharjoitteille ja hengittävät arvokasta oppia nöyränä itseensä. Selviää, että välillä tulta vastaan palomiehetkin taistelevat sytyttämällä uusia metsäpaloja.

Savuisessa ja vaarallisessa maisemassa käy ilmi, että kotimaiset pelastajamme ovat paremmin varustautuneita kuin opinantajat Euroopan toisella laidalla. Ammattikorkeakoulutetut kokijat ovat ainakin paremmin varustettuja työkamppeiltaan, mutta heillä on myös ammattitaidon ja -tiedon tuoma nöyryys olla avuksi.

—

Dokumentti on kauttaaltaan pienieleinen. Säveltäjä Pessi Levanto on luonut elokuvaan ”taustamusiikkia”, mutta siihen havahtuu vasta tunnin kohdalla, kun tulikaste pyyhkäisee utuisuudellaan valkokankaan sakeaksi kummallista sekasortoa. Levanto kuvittaa maastopalolle möreän, kumuavan jousimaton, jonka vastapainoksi tarjolla on onnistuneesti nauhoitettua tulen ritinää, linnunlaulua ja radiopuhelimien korutonta keskustelua tulenjohdon kanssa.

Henkilöiden välinen puhe portugaliksi, haparoivaksi työenglanniksi ja helkkyväksi murrelohkaisuksi on tekstitetty läpi dokumentin. Erityisen ilahtunut olen murteellisuuksien ilmentämisestä: ”Ei toinna hättäillä!”

Huoliteltu leikkaus ja äänityöskentely luovat kauhun keskelle tasapainoa ja rikkumatonta vakautta. Haalarikameroiden välittämä kuva on ihmeellisen vakaata ja kuvalaadultaan täsmällistä. Dokumentin äänimaisema on suuri osa kokemusta, mutta tekstitys ilmentää kohteidensa työkieltä ja hätääntymättömyyttä.

Portugalilaiset kuvailevat maastopaloja eufemismin ja antropomorfismin keinoin pelkäksi ”Häneksi”. ”Hän” on arvaamaton, ”Hän” on vaarallinen ja tuulen kanssa erittäin oikkuisa vihollinen.

Paikallisten palopelastajien todistelu palojen vuosittaisesta voimistumisesta on kuumottavaa. Vailla paineistettuja moottorimaskeja, alati piipittäviä häkämittareita tai radiopuhelimia he vuodesta toiseen joutuvat torjumaan ilmastonmuutoksen pahentamia hyökkäyksiä. Webster ei kuvaa dokumentissaan edes maastopalojen varsinaisia kärsijöitä, alueen asukkaita. Riittää, että tiedämme voiman raakuuden eturintamalohkolla. Ymmärrämme kärsimystä paremmin yksittäisen kohtauksen kautta.

—

Websterin dokumentti ei luo sankaritarinoita, ei osoita syyttävää sormea. Ei saarnaa, ei tyrkytä. Kun syyllisiä ei täten ole, pitää helvetillisten liekkien pauhu yllä dokumentin kiehtovuutta. Yleismaailmaltaan dokumentti on tähän nähden yllättävän tyyni, pidäkkeetön jälkiselittelylle saati ylidramatisoinnille.

Kun katsojalle annetaan tilaa oivaltaa ja hahmottaa alati vaaniva vaara, hän hengähtää myös lopen uupuneen palotaistelijan haalarikameran kanssa selvitystä kamppailusta. Näkyy pilvetön taivas ja taas linnut visertävät jossain taustalla.

Dokumentin immersiivisyys ilmenee valkokankaalla Dolby Atmoksen kumussa. Helikopterien lapojen jylyn rytmiikka sekoittuu toistuvasti lintujen laulantaan, häkämyrkytystä potevan taistelijan raskaaseen huohotukseen ja sen jälkeiseen remakointiin.

”Minnuu alkaa huolettaa mejä pojat”, eräs ensiapuhoitaja huokaisee kesken erään kamppailun ”Häntä” vastaan. Websteriä huolettaa loppuplanssien perusteella koko maapallon jama – kuten teitäkin elokuvateatterin hämäryys kaiken näytetyn keskellä.