Jokainen ihminen on laulun arvoinen, toteaa Veikko Lavin ikivihreä. Tähän säeriviin nojautuu Einari Paakkasen tuore dokumentti Karaokeparatiisi (2022). Paakkasen ensimmäinen pitkä dokumentti, omakohtainen Isäni tähtien takaa (2016) käsitteli hänen isänsä ja perheensä henkilökohtaisia vaikeuksia. Karaokeparatiisi jatkaa ihmisläheistä tutkiskelua elämän kummallisuudesta – tällä kertaa muiden ihmiskohtaloiden kautta.

Viittä päähenkilöä yhdistävät hankalat elämäntilanteet, joihin karaoke antaa lohtua, vertaistukea ja toivoa paremmasta. Omaääniset kertojat rohkaistuvat kertomaan elämänsä kipukohdista. Yksinäisyys sekä halu tulla nähdyksi ja hyväksytyksi osaksi yhteisöä kerrotaan empaattisesti ja paljaasti.

Elokuvassa liikutaan pääosin Pohjois-Pohjanmaalla ja Helsingissä. Yllättäen karaokebaarit ovat sivuosassa; uuttera ja liikutuksestaan kyynelehtivä karaoke-emäntä vie muun muassa karaokensa hoitokoteihin ja tyhjillään oleviin päiväkuppiloihin. Välikuvissa näytetään mitä pöhköimpiä ja mielikuvitteellisimpia karaokeviritelmiä pyörärikshoineen, kotisaunoineen ja -ympäristöineen.

Karaoke-emäntä toimii samalla keittiöteraupettina yksinäisille asiakkailleen. Lempeä hakeva teini-ikää lähestyvän tyttären isä pyörittää omaa karaokeaan autokorjaamollaan ja pukeutuu julkisissa tiloissa pääasiallisesti uudenkarheisiin työhaalareihinsa. Eräs henkilöistä valmistautuu vaativaan aivoleikkaukseen, eräs kärsii lapsensa menettämisestä, nuori herra taasen on sattumusten kautta hiukan syrjässä kaikesta ympärillä tapahtuvasta. ”Laulan pimeää pois / päivin öin” (”L’Edera”) voisi ehkä joku päähenkilöistä todeta harrasteensa eskapismia muutamalla ikivihreällä.

Paakkanen ammentaa dokumenttiinsa cinéma véritén ja direct cinéman periaatteita. Tapahtumat ovat kertojiltaan ilmeisen itsehakeutuvia karaokekilpailuineen ja oheistapahtumineen. Taustamusiikkina soivat lähes poikkeuksetta erilaiset karaoketulkinnat, eikä ulkopuolista kerrontaa ole. Katsojan tulkinnalle jätetään varaa. Narratiivia vievät eteenpäin sanavalmiit ja itsetutkiskelevat kertojaäänet, joiden elämäntulkinta on syväluotaavaa ja paikoin jopa hirtehisen itseironista.

Ajankuvaltaan elokuva on ajaton, paikoin jopa pysähdyksissä. Koronakurimus näkyy harvoissa kohtauksissa, joten baarimiljööt maakunnissa tai Helsingin keskustassa voisivat hyvinkin olla kymmenen vuoden takaa. Laulutilaukset tehdään viittamaalla tai paperilapuin. Laulunäytteet välttävät pahimmat kliseet paulakoivuniemineen, popedoineen ja öineen. Hurriganesiakin kuullaan vasta noin tunnin kohdalla. ”I Will Stay” -tulkintakin on mielekäs ja väkevä, epätraditionaalinen ja siten onnistunut, että se saa helsinkiläisellä karaoketorilla ansaitut raikuvat aplodinsa juuri tulkintansa tähden.

Kalervo Kummolan 1990-luvun alussa Suomeen tuoma japanilainen villitys esitellään soman elämänmakuisena ja tasa-arvoisena. Ajankuvassa karaokekansa esitetään hämmentävine ”Tarja 4ever”-tatuointeineen tai ”family is where life begins and love never ends” -sisustustarroineen. Tuulipukuja ei nähdä, päihtyneet asiakkaatkin on häveliäästi onnistuttu karsimaan kuvien ulkopuolelle. Laulunäytteetkään eivät ole liian siloiteltuja vaan ihanan horjahtelevia – mutta täynnä tunnetta.

Karaokeparatiisin Suomen ensiesitys oli kesän Sodankylän elokuvafestivaaleilla. Toistaiseksi se on saanut jo huomiota kansainvälisesti CPH:DOX-festivaalin kilpasarjassa ja osallistuu arvostettuiin dokumenttitapahtumiin kuten Visions du Réel sekä DocsBarcelona. Suomalainen leimallisuus on jälleen niin nyrjähtänyt ja eksoottinen, että palkintoja tällekin dokumentille on luvassa.

Kokonaisuus on hallittu eikä viidestä päähenkilöstään huolimatta sisällä kiirehdintää tai turhaa tyhjäkäyntiä. Tunnin ja vartin mittaisen dokumentin päätöskin on arvoisensa. Lopputekstit tekevät kerrankin selkeydellään ja rauhallisuudellaan kunniaa elokuvan tulkitsijoille, tekijöille sekä ennen kaikkea monipuolisille laulukatkelmille.

Teos nivoutuu samaan suomalaiseen dokumentaristiperinteeseen, jota humaanissa rujoudessaan ja hempeydessään edustavat Jukka Kärkkäisen Kansakunnan olohuone (2009) sekä Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro (2009). Kuva suomalaisuudesta on edelleen melankolinen, mutta niinpä toisaalta ovat elokuvan musiikkinäytteetkin: mollivoittoista selviytymistä viimeisen säkeistön ilakointiin ja raikuviin aplodeihin.

Kirjoittaja on toiminut karaokebaareissa yli vuosikymmenen kyypparina ja muutaman kerran karaokevetäjänä. Hänen bravuurinsa on Righteous Brothersin ”You’ve Lost That Lovin’ Feeling”.