Miia Tervo täräyttää Inarijärven jäälle toisen kokopitkänsä. Ihastuttavan ensiohjauksen Auroran (2019) jälkeen ennakko-oletuksia on ilmassa, mutta ihan ei Ohjus osu maaliinsa.

Tervon toinen ohjaus on dialogirönsyisen Lappi-kuvaston jatkoa. Pääroolissa iki-ihana Oona Airola, Auroran tavoin juoppona jälleen Hannu-Pekka Björkman.

Airola esittää yksinhuoltajaa, joka ajautuu tutkimaan alkuvuoden 1985 ohjusskandaalia Inarijärven jäällä. Taustalla kuullaan Arvi Lindin uutissähkeitä tapauksen tiimoilta.

Tärähtäneeseen maisemaan sisäiskertomuksiksi on tarjolla muun muassa perheväkivaltaa ja alisteisia ihmissuhteita. Optimismia luovat ihastumiset ja päähenkilön sinnikyys selviytyä arjesta. Huumori helähtelee Auroran tavoin synkästi, mutta pilke silmäkulmassa.

Elokuvan sivuhenkilökattaus muutamine repliikkeineen on sanalla sanoen huima. Ona Kamu, Milka Ahlroth, Sanna-Kaisa Palo, Sakari Kuosmanen, Tommi Korpela ja Jarkko Niemi. Jatkeeksi hyväntuulinen kyläjuoppo Kari Väänänen istumaroolissaan. Kai Lehtinenkin kakaissee elokuvassa pelkästään yhden repliikin.

Ajankuva kasarilta ydintuhopelkoineen, puhelinkoppeineen ja lastenleluineen on virheetön. Entisenä kyypparina silmiäni häikäisevät jopa messinkiset oluthanat. Elokuvan lavastus ja vaatetus on taidonnäyte.

Jotain silti pakkasen kirkkaassa maisemassa uupuu. Tarinan juoni on nimittäin hitusen kömpelö, paikoin turhankin maalaileva. Siinä ei ole riittävästi puhtia, koska sisäiskertomuksia on liikaa ja motiiveja niukasti.

Sen sijaan kehuja elokuva ansaitsee sujuvasta ja paikoin hersyvän filosofisesta dialogitulvastaan. Kuullaanpa henkilöiden puhuvan keskenään saamea, välillä hieman yläluokkaista brittienglantiakin.

Korvalappujen kautta vuotava soundtrack on huolellinen. Ei puhkikulutettua kasaria vaan tyylikkäitä valintoja kansainväliseltä ja kotimaiselta kentältä. Elokuvan sävellyspuolesta vastaa Lau Nau. Pekko Käpin kanssa tehty yhteistyö soljuu elokuvan kasarimaisemaan kuin kintas käteen.

Tervo hyödyntää jo Aurorassa nähtyjä, hyväksihavaittuja valintoja kuvakerronnan ja leikkauksen suhteen. Rytmitys on onnistunutta ja tasapainoista. Virolais-suomalaisen työryhmän jäsenistä esille nostaisin kuvaaja Meelis Veeremetsin hämäryydellä ja kirkkaudella leikittelevän lähikuvien sarjatulen. Taustatulta tarjoaa leikkaaja Antti Reikko. Kuvakerronta on mainiota.

Dramaturgia rönsyilee. Juonen kai olisi tullut olla joko jämäkämpi tai sisäiskertomuksia olisi pitänyt syventää. Elokuva sujahtaa kummallisesti ohjuksen tavoin kertomuksistaan. Sivuhenkilöt jäävät repliikkeineen irtonaisiksi.

Elokuva on teknisesti virheetön, mutta siitä jää hiukan halju maku: keskinkertaista parempi hyvänmielen leffa, josta ilman vuolasta dialogia ei jäisi mieleen paljoa. Onneksi suvereenit näyttelijät puhkuvat elokuvaan henkeä.

Lopun melankolinen ja ahdistava perheväkivaltakohtaus on pysäyttävä, aivan samoin kuin näyttävät ja tyylikkäät lopputekstit. Nasakka lopetus onnistuu.

Loppuun latelen Lappi-kuvaston merkaatiot: joulupukki vilahtaa alussa ja lopussa, Jätkänkynttilä vilahtaa valkokankaalla noin kolmen vartin kohdalla. Varusmiesten lumipallosota on ajatuksena mukavan vinksahtanut. Rovaniemeläislähtöisen Miia Tervon Lappi-kuvasto on pakkasta myöten kirpeä ja mukavan kulmikas, elämäniloinen.

”Tapio! Rakkaus ei ole tämmöistä!” sekä ”Missä sie alat ja missä sie loput” -toteamuksista annan ison kumarruksen käsikirjoituksessa. Kuten Inarinjärven jäälle kopsahtava ohjuskaan, tämä elokuva ei ihan maaliinsa yllä, mutta aiheuttaa taatusti mukavaa värähtelyä ja ihmettelyä.