Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta – Ruotsi ja Suomi 1521–1809. 552 s. SKS 2020.

Ruotsilla ja Suomella oli yhteistä historiaa noin 700 vuotta. Petri Karonen antaa 550-sivuisessa järkäleessään perusteellisen syynin vuosista 1521–1809. Ajanjakso pohjaa siihen, että Ruotsista alkoi kehkeytyä valtio Kustaa Vaasan (1496–1560) valtaan tulosta vuonna 1521, ja maiden kimppakyyti päättyi, kun Venäjä liitti Suomen itseensä autonomisena maana 1809.

Kirja vyöryttää faktoja mahtavana kyminä. Tosiasiat Karonen todistaa massiivisella lähdeaineistolla, jonka perustalta hänen johtopäätöksensä nousee. Kirjallisuusluettelo käsittää 40 sivua, lähdeviitteitä on tiheällä präntillä painettuna yli 30 sivua. Tyrmäävän vakuuttavaa.

Vanha kunnon Leopold von Ranke (1795–1886) vaati historioitsijaa kirjoittamaan menneestä ”niin kuin oli todella ollut”. Myös Karonen jättää paljossa arvottamisen lukijan päänsäryksi. Tämä positivismi tuo teokseen paikoin luettelomaisen sävyn, on kuin Proustia lukisi. Makuasiaksi jää, mitä siitä nostaa esiin, koska kuitenkin joutuu tyytymään pintaraapaisuun. Emme ole tekemisissä minkään populaarin ”Jokamiehen Suomen” historian kanssa.

Uskonpuhdistus antoi korkeimman siunaaman tahtipuikon Kustaa Vaasan karvaiseen kouraan. Hän saattoi käyttää Lutherin teokraattista oppia valtansa viagrana. Lutheruksen mukaan maallinen valta tulee Jumalalta ja sitä vastaan pullikoiminen merkitsee kuolemansyntiä. Tämä jeesustelu ei estänyt K. Vaasaa varastamasta kirkon kalleuksia miltei viimeistä hopealusikkaa myöten valtion kirstuun.

Suomalaiset aatelismiehetkin oppivat vikkelästi koodin, jolla päänuppi säilyi hartioilla ja vallan kammarit avasivat ovensa: ”On vain yksi Jumala ja yksi kuningas.” Tämä teologinen taikina kovettui sementiksi, jonka paadella Ruotsin valtapamput sittemmin kukkoilivat. Etenkin talonpoikiin kyseinen taivasfilosofia meni täydestä. He paljastivat nöyrinä päänsä. Voi uskoa, että vielä autonomian aikanakin sen hengessä katajainen kansa jyrsi petäjäistä leipää, Saarijärven Paavo ja Sven Dufva antoivat uskossa pöhköinä uhrinsa.

Karonen toteaa Kustaa Vaasan olleen ahne ja häikäilemätön. Vallanhimoon ja sen käyttöön liittyy freudilaisuuden valossa kevyt perversion löyhkä, mutta ilman sitä meiltä puuttuisivat arvojohtajat, jollainen Vaasan Kustukin aikanansa oli. Vieläpä niin kovaa kaliiperia, että parisataa vuotta myöhemmin toinen faustinen putkiaivo Pietari Suuri pani töpinäksi Venäjällä apinoimalla uudistustensa linjat Ruotsista.

Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada. G. H. von Wright puhui inkommensurabiliteetin käsitteestä, jolla tarkoitti vaikeuttamme ymmärtää esimerkiksi antiikin kulttuuria ilman ajan tuomia tulkintaongelmia. Samaa vaikeutta tihkuu esimerkiksi Karosen mainitsemasta kuriositeetista, jossa Vaasa-suvun vesoja suunniteltiin istutettaviksi Venäjän keisarin tuolille. Lukijan hermeneuttiset eväät loppuvat: tulkinnaksi ei riitä, että Vaasa-klaanin perillisillä oli mahtava itsetunto.

Valtakunnanjohtajien mielenterveysongelmia pidetään akateemisessa historioinnissa väärinä selityskategorioina, mutta ajoittain Ruotsi säntäili kuin Kalevalan Kullervo, näki kauhut kaikkialla. Kuninkaat tuumivat, että hyökkäys oli paras puolustus. Karonen muotoilee ilmiön sivistyneesti niin, että ”ulkopoliittinen kulttuuri oli vasta rakentumassa esimerkiksi 1500-luvulla.”

Karonen vain vihjaa herrasmiesmäisesti, että sinikeltaisten sotainnon taustalla voi piillä myös monarkkien ”omapäisyys ja ailahteleva mielenlaatu”. Kruunupäillä oli viimekätinen valta komentaa tykinruoka ruutia haistelemaan eli sotakone suur-Ruotsin tekoon. Lukijana otan vapauden luulla, että esimerkiksi Kaarle XII oli puberteettiasteelle jäänyt kahjo. Jo kunkun sotaliikkeet olivat niin mahtavia, ettei edes A. Hitler olisi moisiin rohjennut. Kaarlen Stalingradiksi osittautui Pultava 1709, jossa viisikymmentätuhatta ”ryssää” näytti sotahullulle kaapinpaikan. Ruotsin suurvalta oli kaputt.

Nuijasota löi ennätykset Euroopan mitassakin sisällissodaksi kutsuttuna teuraspenkkinä. Tässä mittelössä vapaaherra Klaus Fleming teki mannerheimit ennen vuotta 1918. Karonen esittää arvionsa, miksi talonpojat kävivät ”rutinoituneita ammattitappajia” vastaan. Silti Ruotsi eli suhteellisessa sisäisessä rauhassa koko tarkastellun periodin ajan 1521–1809. Valtio oli hegeliläisittäin viisastellen talonpojan paras ystävä, ei Nietzschen kaikista hirviöistä hirvein.

Kirja palkitsee lukijansa muutamalla faktalaatikolla, näi esimerkiksi Nuijasodasta puheenollen. Näitä virvoittavia keitaita olisi oppineemme voinut viljellä runsaamminkin.

Teoksesta nousee esiin muita mittavampi valtioälykkö Axel Oxenstierna (1583–1654). Hän toimi yli 40 vuotta isona herrana Ruotsissa. Kun soturikuningas Kustaa II Aadolf astui remmiin 17-vuotiaana, Oxenstierna 28-vuotiaana johti maata.

Karonen otaksuu Oxenstiernan olleen ”kenties Ruotsin ja Suomen yhteisen historian tärkein valtiomies”, ikinä. Valtakunnankanslerina hän suunnitteli asioita pitkällä tähtäyksellä rationaalisesti. Suomen nykyinenkin hallintojärjestelmä kätkee itseensä Oxenstiernan oivallisuuksia. Pääministerin asemassa hän pyrki sovittelevaan Venäjä-politiikkaan, ja rauha idän kanssa säilyikin liki koko 1600-luvun. Päävihollisena nähtiin Tanska.

Teoksen loppuluku on pedagogisesti onnistunut. Se antaa Karosen laajan oppineisuuden kärryiltä pudonneelle lukijapoloiselle astinlaudan hypätä jonkinlaiseen ymmärrykseen. Rikkaan asiahakemiston avulla teos toimii mainiona tietokirjana, jossa oleelliset asiat on kontekstoitu takuulla asiantuntevasti.

Karonen tekee eräänlaiset mattiklinget. Kun bvannoo, ettei Venäjä sortanut Suomea autonomian autuuden aikana, Karonen rykäisee samat yhteisistä vuosisadoistamme Ruotsin kanssa. Tämä aika siviloi meidät eurooppalaisiksi. Voi vain kuvitella, mikä henkinen sikolätti Suomesta olisi tullut, jos olisimme joutuneet Venäjä-kimppaan ennen 1800-lukua.

Ei ole historioitsijan vika, että sivistynyt Eurooppa on suuri sotilashautausmaa. Mutta Ruotsin kruunupäiden ilmeinen sotahulluus pakottaa siteeraamaan Bertolt Brechtin säkeitä, joissa irvistellään historian muusalle Kleiolle: ”Joka kymmenes vuosi suurmies. Kuka maksoi viulut?”