Varmastikaan kolumneihini, tiedotteisiini ja sanoituksiini törmänneet lukijat eivät ole voineet olla panematta merkille sanan säiläni suorastaan virtuoottista viuhuntaa, ja voin paljastaa hioneeni kirjoittajanhampaitani vuosia varsin menestyksekkäänä apurahanhakijana apurahahakemuksia ja -selvityksiä tehtaillen. Toki ystävieni ja vihamiesteni piiristäni niin onnekkaampia kuin epäonnekaampiakin hakijoita vertailupisteiksi tarpeen vaatiessa löytyy.

Vaikka apurahahakemuksen tekniikan merkitys on ohittamaton – lannistuuhan moni jo yksinkertaisimman kaavakkeen äärelle – niin onnen eli etelä-suomalaisittain ilmaistuna tsägän merkitystä ei myöskään voida väheksyä. Melkeinpä kaikissa apuraha-infoissa, joissa olen käynyt kunnianarvoisaa ja osan nuoruutensa raikasta viehkeyttään jo auttamattomasti menettänyttä naamaani näyttämässä (osittain myös osoittaakseni läsnäolollani arvostukseni järjestävää säätiötä kohtaan ja näin parempia pisteitä apuraha-ruletti-kimblessä toivoen), on painotettu hyvien hakemusten musertavan suurta määrää ja jaettavan rahan harmittavaa vähyyttä. Lautakuntien jäsenet joutuvat tekemään epäkadehdittavan työn jakaessaan niukkuutta ja päättäessään, ketkä eivät saa työtään tehdä: jokaista ansainnan saajaa kohden on ainakin kymmenen ansaitsevaa saamatonta.

Tuntuukin luontevalta, että tämän onnenkaupan merkittävä rahoitus on tullut perinteisesti paljolti peliongelmaisten kautta, jotka ovat suorastaan addiktoituneet ihmisonnen jännittävyyden ja loputtomien mahdollisuuksien koukkuun. Tämä on ollut kauhea ja vaiettava asia taiteen kentillä; kysymys, joka on diskreetisti sivuutettu kuin kiusallinen päistynyt eno sukujuhlilla. Ehkäpä asiaa ei ole uskallettu kritisoida, kun on pelätty käyvän, kuten nyt kävikin: taiteen ja uhkapelin kohtalonyhteys on lyöty poikki, eikä hallintokoneistomme kiemuroista löydy korvaavaa rahasummaa menetetyille miljoonille. Koronakriisin uhrausten kunniaksi taiteelle haluttiin jakaa yhä enenevää niukkuutta.

Toinen uusille apurahansaajille yllättävä yhteys on isommista apurahoista pakollisena lohkeava työeläkevakuutusmaksu, joka suoritetaan Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen kautta, vaikka taiteilija ei yrittäjäksi tai maanviljelijäksi identifioituisikaan. Aluksi oudolta tuntuva yhteenniputtaminen viljelijäväestömme kanssa on lopulta kuitenkin mitä luontevin: onhan taiteentekoa kutsuttu perinteisesti hengenviljelyksi. Niin maan kuin hengenkin viljelykset ovat tekniikan ja logistiikan kehityksen myötä muuttuneet sinänsä kannattamattomiksi toiminnoiksi, eräänlaisiksi historiallisiksi jäänteiksi, joita tuetaan edelleen eräänlaisen gastronomis-henkisen huoltovarmuuden takia.

Jos tekniikan ja logistiikan kehitys sekä kaupan esteiden poistaminen ovat riistäneet karussa maaperässämme ja ankarissa sääolosuhteissamme suoritetulta maanviljelykseltä sen kilpailukyvyn globaaleilla markkinoilla, ovat yhtälailla teknologiset uudistukset niin äänen tallentamisen kuin vaikkapa informaation välittämisen saroilla kurjistaneet monista kulttuurin ennen elinvoimaisista muodoista kannattamattomia pienellä kielialueellamme. Kuitenkin molempia viljelyksen muotoja halutaan vielä pitää yllä erilaisin tukiais- ja apurahajärjestelmin. Samalla niiden tuotantoa pyritään ohjaamaan nykyaikaisen yhteiskunnan sekä vientiteollisuuden vaatimia maatalouden sekä taiteen muotojen suuntaan.

Voin myöntää, etten tiedä tarkkaan maataloustukien myöntöperusteista, mutta arvelen niiden vastaavan taiteilija-apurahoja monin tavoin. Antti Herlinin, Björn Wahl­roosin ja Jorma Ollilan kaltaiset huomattavien maatalousapurahojen saajat on epäilemättä agrarian alalla tunnustettu vertaisarvioinnissa erityisen korkeatasoisiksi talonpojiksi, ja ehkäpä he hakemuksissaan ovat vakuuttaneet tekevänsä työskentelyjaksolla uudenlaista, rohkeaa, inklusiivista ja hyvinvointivaikutuksiltaan huomattavaa kansainvälisen tason maanviljelystyötä. Kiehtovasti raha kiertää myös apurahoitetulta alalta toiselle, kun maanviljelijä Herlinin suuren suvun omaisuuksista osa kanavoituu Koneen säätiön kautta taiteelle.

Vaikka raha mennee ja tullee epäilemättä eri taskuihin, takki on kuitenkin suuri ja sama. Eipä tule mieleeni taiteilijaa, joka ohjailisi apurahoistaan yhtä merkittäviä osuuksia maataloutemme tukemiseen.