Teemu Kaskinen: Yö ja usva. 633 s. WSOY 2025.

Teemu Kaskisen Yö ja usva on järkäle, yli 600-sivuinen romaani suomalaisesta metsäntutkimuksesta. Siis todella, romaani suomalaisesta metsäntutkimuksesta, piste. Ja erinomainen sellainen.

Kaskisen edellinen, Vieraat kunnaat (2023), oli sotaromaanin kehyksiin istutettu teos, jossa genrerajojen yli käveltiin mennen tullen. Yksi Kaskisen vahvuuksia on mieleenpainuvan ja häiritsevän tunnelman luominen ja tämä taito pääsi täysiin oikeuksiinsa. Sama häiriintyneisyys on laitettu uusimmassa romaanissa palvelemaan aihetta.

Eläkkeelle jäänyt metsäntutkija ryhtyy selvittämään esimiehensä, metsänarvioimistieteen edelläkävijän kuolemaan johtaneita seikkoja. Kuulostaa trillerin juonelta, mutta kirjassa juoni on sivuosassa. Tärkeämpää on ristivalottaa, mitä Suomen metsille on tehty ja tehdään nyt.

Yö ja usva kertoo metsäntutkimuksen pimeästä puolesta: kuinka maailman parhaaksi itsekehutun tutkimuksen tulokset ovat olleet tiedossa jo tutkimuksen alkaessa ja varsinainen haaste on ollut löytää parametrit, joilla oikeaan tulokseen päästään. Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan. Koko metsäklusteri on samaa suljettua yötä ja usvaa.

Juuri, kun tekee mieli väittää kirjailijan mielikuvituksen harhautuneen epäuskottavan esoteerisille poluille, ollaan edelleen tosiasioissa. Metsäntutkimuslaitos on tutkinut G-säteilylinjoja ja niiden vaikutusta metsien kasvuun. Se on ollut normaalia, mutta avohakkuun vaihtoehdon, jatkuvapeitteisen metsänkasvatuksen tutkijat on onnistuneesti ajettu nurkkaan ja julistettu hulluiksi.

Metsäntutkimuksen sisäpiiri on lukenut tätä kirjaa avainromaanina ja kommenttien perusteella sellainen se myös on. Viittauksia eläviin ja eläneisiin löytyy, isoimmat salanimen taakse verhotut vallankäyttäjät tunnistaa maallikkokin.

Kaskinen on kirjoittanut avainromaaninsa häkellyttävän suurella tietomäärällä. Olin valmis väittämään, ettei tämän tason teos ole mahdollinen normaalilla kirjailijan taustatyöllä vaan vaatii elämisen aiheen keskellä. Soitto Kaskiselle paljasti arveluni olleen väärä. Hän lähti liikkeelle pystymetsästä ja pelkästään luki ensimmäisen vuoden. Toisena vuonna alkoi kirjoittaa, jatkoi taustamateriaalin lukemista, haastatteli asiantuntijoita ja aukaisutti näillä asiat, joita ei ollut lukemalla ymmärtänyt.

Lyhentäminen, muutamien rönsyjen ja toiston poisto olisi parantanut kirjaa. Se on pientä, kokonaisuutena Yö ja usva on erittäin kovaa kaunokirjallista tasoa. Iso ja itsevarma teos. Kuvaa aikaa, ei tätä romaania, että se jäi ilmestyttyään olemattomalle huomiolle. Valtakunnan päälehti on paikkaillut mokaansa myöhemmin vaihtelevalla menestyksellä.

Erään asian kirjan vastaanotto on kirkastanut: metsäsektorin ärähdyksen pelko on nyt sota-aikana nostanut uudelleen päätään. Nöyristely osoittaa, että Kaskinen ei kirjoita historiasta vaan tästä päivästä. Juuri siksi on merkityksellistä, että Kaskisella on työn alla tietokirja Yön ja usvan aiheista ja Koneen säätiön rahoitus työhön.