Vladimir Putinin kuusi viikkoa sitten aloittaman sodan järjettömän väkivallan ja sen uutisoinnin jatkuessa päivästä toiseen tuntuu, etten pysty sanomaan mitään, millä olisi minkäänlaista merkitystä. Törmään ajatusteni syövereissä jatkuvasti kuuluisaan Theodor Adornon lainaukseen siitä, miten runojen kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen voi olla vain barbaarista.

Olen kai jollakin tavalla sokissa. 

Ja samalla häkellyn ja lähes häpeän sitä, etten ole tuntenut näin silloin, kun Syyriaa murjottiin joka suunnalta. Tai silloin, kun Israelin ohjukset iskevät Palestiinaan. Tai silloin, kun Burman buddhalainen hallinto on järjestelmällisesti surmannut islaminuskoisia rohingyoja. Tai kun kalifaattia kaihoavat jihadistit ovat iskeneet Euroopan kaupunkikeskustoihin, tai kun Taleban teurastaa vääräuskoisia Afganistanissa.

Balkanin sotien kauheuksien aikaan olin vielä nuori enkä nähnyt itseäni pidemmälle. Muutoin voisin mainita myös NATOn pommitukset Kosovon itsenäistymissodan yhteydessä.

Pääkirjoitukset ovat minun runoni.

Ei minulla olisi välttämättä mitään sanottavaa ilman Ukrainan sotaakaan. Sari Maanhallan seuraavalta sivulta alkava essee äitinsä kuoleman tarkkailusta saa minut useammankin lukemisen jälkeen yhä sanattomaksi. Enkä oikein osaa lisätä mitään Aapo Kukon lehden puolivälissä haastatteleman Keijo Ahlqvistin pohdintoihin – paitsi ehkä sen, että hankkikaa ja lukekaa Ahlqvistin uusin kirja Taide (vaikkapa Turun Sarjakuvakaupan verkkokaupasta).

Kun maailma palaa, niin monella tavalla, ainoa hetkellinen turva, joskus jopa lohtu, on tarkentaa katsetta lähelle, pieniin yksityiskohtiin. Kauneutta on, rakkautta on, nauruakin on; eikä itseään pidä kieltää niitä näkemästä ja kokemasta, vaikka vain kahden valtionrajan takana kaikki ilo ja väri näyttäisi olevan uhattuna. Ja niitä yksityiskohtia voi sähköisen sometiedonvälityksen aikakaudella nähdä kaukanakin – videopätkät uhmakkaista muusikoista soittamassa kaupunkien vastapommitetuissa raunioissa saavuttavat verkkokalvomme lähes silmänräpäyksessä.

Kaikessa on aina kyse myös mittakaavasta. Näistä kauneuden hetkistä sotarikosten keskellä pääsee helposti liukumaan lohdun ja pakenemisen tarpeessaan siihen kosmiseen perspektiiviin, jossa koko ihmiskunnan historia on pelkkä silmänräpäys ja elämämme tällä pallolla vain seitinohuen ilmakerroksen suojaamaa. Kuinka ihmeellisen epätodennäköistä onkaan juuri sopivan lämpötilan ja kemiallisten olosuhteiden ilmeneminen! Kuinka uskomatonta, että juuri minä olen, juuri nyt!

Nauru saattaa olla ainoa keino selvitä, ainoa tapa kohdata maailmankaikkeuden epävarmuus. Joku saattoikin huomata, että edellisessä kappaleessa aloin liukua mukailemaan elokuvan Monty Python – Elämän tarkoitus (Monty Python’s The Meaning of Life, 1983) laulua ”The Galaxy Song”, jonka jääkaapista ilmestyvä Eric Idle esittää. Laulussa Idle osoittaa Terry Jonesin esittämälle rouva Brownille ihmisen pienuuden, jotta tämä suostuisi luovuttamaan sisäelimensä niitä keräämään saapuneelle virkamies John Cleeselle:

So remember, when you’re feeling very small and insecure,
How amazingly unlikely is your birth;
And pray that there’s intelligent life somewhere out in space,
’Cause there’s bugger all down here on Earth!

Rukoile, että jossain tuolla avaruudessa on älyllistä elämää – koska tämän maan päällä sitä ei ole paskan vertaa.

No, on sitä kuitenkin. Yritetään löytää sen hippusia vaikkapa näiltä sivuilta.