Postmodernin teoreetikot sanoivat länsimaisen aikakäsityksen muuttuneen tai kadonneen kokonaan. Menneisyydestä tulevaisuutta kohti liikkumisen sijasta elämämme on yhtä suurta Hetkeä, kun liikkuminen ja etenkin informaatio on nopeutunut niin paljon, että kaikki on saatavilla tässä ja nyt. Jos jokin ei ilmene välittömästi, huomio kiinnitetään johonkin muuhun – sellaiseen, joka tyydyttää halumme heti. Odottaminen tai kärsivällisyys eivät kuulu informaatioajan tapoihin.

Tämän Kaltion numeron teemaksi oli tarkoitus tulla ”tulevaisuus”, mutta kuten minulle usein käy, aiottu teema ehti syksyn aikana muotoutua julkaistaviksi saapuneiden juttujen myötä. Tavaksi on toki tullut myös olla kertomatta lehtien teemoja lukijoille tällä tavalla suoraan, etenkin jos alkuperäiset kaavailut ovat ajautuneet umpikujaan tai sivupoluille.

Olen tässä syksyn aikana ehkä kuitenkin oppinut (jälleen kerran), että pinttyneitä tapoja on hyvä joskus hieman tuuletella.

Niin. Tästä numerosta ei tullut tulevaisuus-Kaltiota. Mutta usein käy myös niin, että lehden oikolukuvaiheessa huomaan jotain yhdistävää pilkistelemässä monissa, jopa useimmissa artikkeleissa.

Tämän numeron juttuja lukiessani ajattelen aikaa ja sen kulumista. Naoko Chiban hieno essee sukutalostaan ja sen pikkuhiljaa tapahtuvan luhistumisen dokumentoinnista (Kaisa Kerättären suomentamana) aloittaa lehden. Sallamari Rantala vie perspektiivin hetkeksi geologisiin ajanjaksoihin ja kivien hitaaseen pyöristymiseen, minkä jälkeen palataan ihmissukupolven mittaluokkaiseen tulevaisuuden tarkasteluun. Välillä pohditaan historiankirjoituksessa tavoittamatonta yhteiskunnallista menneisyyttä ja ehdotetaan, että sieltäkin voisi ammentaa paremman tulevaisuuden rakentamiseen.

Jutellaan tässä lehdessä elävienkin ihmisten kanssa. Ilahduin, kun Jarno Mällinen kysyi joskus alkusyksystä, voisiko hän haastatella Kaltioon Santtu Puukkaa. Ilahduin, koska häntä haastattelin itsekin tähän lehteen syksyllä 2004 ollessani vasta keltanokkainen työelämävalmennettava. ”Yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyminen näkyy runoissa”, Puukka sanoo nyt.

En muista, mitä hän sanoi silloin.

Joulu on yksi harvoja hetkiä, jolloin monet länsimaalaisetkin lopettavat välittömän Hetken metsästämisen ja antavat itsensä huomata ajan kulun omaa elämää laajemmassa mittakaavassa. Moni muistelee parituhatta vuotta vanhaa tarinaa, jota on siitä lähtien kerrottu monissa muodoissa. Joku ehkä unohtaa hetkeksi jopa ilmastoahdistuksensa. (Se on sallittua, ja ihan hyvä juttu.)

Ja sitten katsotaan kohti seuraavaa vuotta, ehkä hetken verran ajatellaan ihan oikeasti tulevaisuutta. Tehdään ehkä hyviä päätöksiä tai lupauksia, jotka ehkä tekevät tulevaisuudestakin oikeasti paremman.

Kiireetöntä vuodenvaihdetta, kaikille teille. Jutellaan taas ensi vuonna.