Itsepetos on valtavan hieno henkinen suojamekanismi. Olen kuluneen kevään ajan kertonut kysyjille, että ei tämä sosiaalinen eristäytyminen itseeni juuri vaikuta, olen varsin hyvä vain ottamaan rennosti ja vetämään lonkkaa. Samalla olen kertonut näin myös itselleni. Ja uskonutkin sen.

Nyt, kun huomenna vihdoin koittaa kesäkuu ja rajoituksia aletaan poistaa, huomaan, miten viime viikkoina motivaationi melkein kaikkeen on kadonnut. Lehden tekemiseen pitää itseään repiä jostain syvältä mielen upottavien patjojen ja sohvatyynyjen syövereistä. Elän jonkun tulevan odotuksessa vahvemmin, kuin muistan koskaan tehneeni, sen sijaan, että kohtaisin asiat juuri tässä hetkessä.

Kun poikkeustilan poikkeuksellisuus on lientymässä, suojanikin höltyvät. Lähes kolmen kuukauden jälkeen aivoni annetaan taas ymmärtää ja muistaa, kuinka paljon tämänkin työn merkityksellisyydestä ja mielenkiinnosta ja ilosta on muiden ihmisten kohtaamisessa, keskusteluissa, yhteisissä kahvihetkissä, hymyissä, puujalkavitsien kertomisessa ja niitten selittämisessä. Ympäristön tarkkailussa, museoiden seinien tuijottelussa, jonkun hienon asian tehneelle ihmiselle sen asian hienouden kehumisessa.

Vaikka koronakevään aikana olen oppinut olemaan pelkäämättä videoneuvotteluja ja jopa tykkäämään ihmisten kohtaamisesta näitten kaikkien tsuumien ja tiimssien välityksellä, kaipaan läheisyyttä ja läsnäoloa. Kaipaan kosketusta. Kaipaan vierailuja toisiin paikkoihin.

Enköhän onnistu tänäkin kesänä saamaan jonkun viemään minut jonnekin.

Kriittisyys on poikkeustilassa kovin turhauttavaa. On paljon helpompi hyväksyä annettu ohjeistus ja toimia sen mukaan kuin kyseenalaistaa johtajien tekemät päätökset ja yrittää tempoilla niiden ja niistä poikkeavien omien maalaisjärkisten tai muuten vain selvästi oikeampien näkemysten välillä. Yksinkertaisinta on ollut kertoa itselleen, että tämäkin on vain ohimenevää, päivä kerrallaan.

Kriittisyys voi olla toki turhauttavaa myös niin kutsutussa normaalitilassa. Luonnon ja maapallon kestokyvyn säilyttämisen puolesta jo 1970-luvun Rooman klubista asti kampanjoineet aktivistit varmasti tämän tietävät. Tai sukupuolten ja seksuaalisen tasavertaisuuden edistäjät. Mutta onneksi he jaksavat jatkaa.

Koska kritiikki on elämän ja kuoleman kysymys jo etymologisesti: kriittinen sanaperhe periytyy antiikin Kreikkaan, missä krísis tarkoitti valinnan hetkeä tai aktia tai fyysisesti juuri sitä kriittistä hetkeä, jolloin sairaus tai vamma kääntyy paranemaan päin tai pahenee edelleen potilaan menehtymiseen johtaen.

Ja tämä on se silta, jonka ylitse johdatan aasini Kaltion edellisistä kuolema- ja elämä-teemaisista numeroista tähän kesäkuun lehteen, jossa ruoditaan kritiikkiä enimmäkseen taiteen ja kulttuurin tiimoilta. En jaarittele tässä enempää etymologioista, koska siihen palataan lehden muissa jutuissa.

Toivon, että päätoimittamani Kaltio pystyisi kehittymään jatkuvasti paremmaksi ja kiinnostavammaksi lehdeksi. Eri taiteiden kritiikkiä tarvittaisiin enemmän koko Pohjois-Suomessa, ei pelkästään tässä lehdessä. Haaste on tuttu – resurssien pienuus. Pitäisi ehtiä kirjoittaa apurahoittajille pätevä hankesuunnitelma, mutta muut akuutimmat työt tulevat jatkuvasti tielle. Esimerkiksi pitäisi kirjoittaa ja lähettää tilaajille tilauslaskut; sekin tehtävä on tässä koronahässäkässä lykkääntynyt maaliskuun alusta viikko kerrallaan. Mutta älkää huolestuko, kyllä minä laskutan, jotta saadaan syksynkin lehdet tehtyä.

Niin, kritiikkiä, enemmän ja parempaa, vähän kerrallaan kehittyen. Strukturalisti ja poststrukturalisti, semiootikko Roland Barthes kirjoitti Mytologioissaan (1957) painista elokuvaan tai teatteriin vertautuvana spektaakkelina, minkä innoittamana päädyin ajattelemaan myös kritiikkiä painin metaforan kautta. Hyvä kritiikki on kriitikon ja kritikoitavan teoksen välinen painiottelu: kriitikon täytyy kunnioittaa niin vastustajaa kuin ottelun sääntöjä. Tyydyttävässä ottelussa kamppailijat ovat keskenään tasaväkisiä, paini on yleisöä viihdyttävää ja tarjoaa tunnistettavia otteita ja liikkeitä. Vastustajan taso täytyy tunnistaa: jos raskaan sarjan mestari käy höyhensarjalaisen aloittelijan kimppuun täydellä höyryllä, teurastus on varsin piinallista seurattavaa. Ja on paljon mielenkiintoisempaa, jos vastustaja aina silloin tällöin onnistuu selättämään myös palkitun kriitikon.

Painimetafora jää ontumaan ehkä siinä, että joskus sekä kriitikko että teos voivat selvitä kritiikistä voittajana. Joka tapauksessa ottelut ovat vain yhdenlaista leikkiä, ja uusintaottelu on aina mahdollinen.

Kaltiokin ilmestyy aina uudelleen. Elokuun lehden teema siirtyi koronan myötä ensi vuoteen, joten yllätyksiä on ehkä luvassa. Pysykää terveinä ja nauttikaa kesästä!

Paavo J. Heinonen

PS. Roland Barthesin essee ”Le monde où l’on catche” eli ”The World of Wrestling” löytyy englanninnoksena esimerkiksi www-osoitteessa homes.chass.utoronto.ca/~ikalmar/illustex/Barthes-wrestling.htm.