Esikoiskirjailija Aurora Sainion Älä anna syntejäni anteeksi aloittaa Kadotuksen hymni -nimisen dekkarisarjan. Teos liikkuu kolmella eri kertojatasolla Oulun ja Japanin välillä. Oulussa kopiomurhaaja uhraa tappamansa naisensa suomalaisen kansanperinteen vesipedolle Näkille, Japanin sarjamurhaaja Näkin japanilaiselle vastineelle Kapalle. Kotimainen rikostutkija Lilja kamppailee patriarkaalisen työyhteisön kanssa, japanilainen kollega Okawa perhekunnian luoman paineiden kanssa.

Uutena rikostutkijana Ouluun pyyhältävä Lilja tasapainoilee moraaliltaan häilyvän työyhteisön kanssa. Okawa horjuu lääkärisukunsa asettamien ennakko-odotusten kanssa. Molemmat kamppailevat työpaineiden kanssa ja kohtaavat samankaltaiset sarjamurhaajat. Perusasetelma on sikäli aika toisteinen nykydekkarien sisäismaailmaan.

Sainio erottuu kaanonista hyvin virtaavalla tekstillä ja yllättävillä, hyökyvillä käänteillään. Sanarikas tekstiaines on helppolukuista, tehokasta ja nojaa luontevaan vuoropuhelurakenteeseen.

Tekstin imu on sen verran rivakkaa, että teoksen lukee yhdeltä istumalta. Kirja on riittävän viihteellinen, muttei liian kepeä. Sen eräänlaiseksi epädekkarimaisuudeksi voi lukea henkilöhahmojen niukat attribuutit sekä murhaajaprofiloinnin vaillinaisuus.

Päähenkilöiden kipuilu sekä henkisesti että fyysesti on riittävä sukellus hahmoihin. Rikostutkijoiden teknisestä tutkinasta ei paljoa puhella.

Vaikkakin teos on nimetty dekkariksi, murhat ja niiden setvintä on sivuosassa. Psykologisen trillerin keskiössä ovat henkisesti rikkoutuneet rikostutkijat ja heidän kamppailunsa arjen rasitteiden kanssa. Rikoskirjallisuuden trooppeja ammennetaan säästeliäästi, pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden leimallinen yhteiskunnallisuus loistaa poissaolollaan. Raa’at tapahtumakuvaukset ovat harvassa, mutta onnistuvat mässäilemättömyydellään.

Kirjan ainoa murhakuvaus ja eräs tapaturmakuvaus ovat lyhyitä, täsmällisiä ja hyytäviä. Tekstilajin ja -tyylin valinta onnistuu kursailemattomuudessaan. Tapahtumien karmeus ja äkkinäisyys yllättävän lukijansa. Sainio onnistuu sanallistamisen niukkuudellaan.

Sainion keksimät kotimaiset rikostapaukset sijoittuvat Ouluun. Ensimmäinen uhreista löytyy Merikosken alajuoksulta, toinen Hiirosenojalta. Muutoin Oulua ei sen enempää kuvailla, eivätkä rikostutkija mongerra takapotkuista Oulun murrettakaan.

Japanilainen kulttuuri luo tekstiin eksoottisen ja omaperäisen klangin. Japanologian kandidaatti Sainio ei tuputa lukijalleen Japanin erikoisuuksia liiaksi. Huomaamattaan lukija oppii myös japanilaisen numerojärjestelmän 38 luvun numeroinnin mukana.

Teoksen juonessa on muutama epäloogisuus, joista mainittakoon esimerkiksi poliisin tekemän rikosilmoituksen käsittelyproseduuri. Pieni rikkonaisuus ei muutoin sutjakkaassa tapahtumakeskittymässä paljoa jää häiritsemään. Erityinen kehu on paikallaan teoksen loppuratkaisun ja teoksen nimen väliselle yhteydelle.

Draamankaaressa teoksen lopetus on pöljistyttävä ja pikkunäppärä, mutta seikka toisaalta ennakoinee jatko-osan alustusta. Parhaimillaan Sainio on tekstin juoksuttamisessa. Jopa dekkarikirjallisuuden näivettämä kriitikkokin janoaa jatko-osaa, koska esikoisteoksellaan Sainio tuo muuten kuivakkaan dekkarigenreen oman pohjavirtauksensa.