Joskus tuntui, että olimme menossa kohti parempaa tulevaisuutta.

Ehkäpä eurooppalainen tai ”länsimainen” sivilisaatio on vihdoin tiensä päässä. Historian loppu ei tullutkaan Neuvostoliiton romahdettua omaan mahdottomuuteensa ja kapitalismin voittaessa kylmän sodan; historia odottaa vielä näiden kapitalististen markkinoiden kuolonkouristelut ennen kuin kirjoittaa viimeisen sivun, sulkee kannen ja käpertyy itseensä viimeisen kerran.

Euroopan kolonisoiman globalismin aika on ohi. Välimerellä, Siperian aroilla, Suezin kanavassa heräilevät toiset käsitykset ajasta, uudet ymmärrykset historiasta, erilaiset tavat järjestellä todellisuuden kategorioita. Tai jossain vielä kauempana.

Jospa ne osaavat käyttää ihmisen valtaisia kykyjä paremmin.

Tämän ajan tulevaisuutta ei enää ole. Ei ole tätä aikaa.

Human hair, a kitchen knife
And a ghost of a girl who runs and hides
Scratched in the wall in biro pen
This is how the world will end

Kuuntelen kappaletta ”The Ministry of Defence” PJ Harveyn levyltä The Hope Six Demolition Project. Toivottavasti siinä uudessa ajassa on musiikkia. Musiikkia, taidetta ja runoutta; asioita, jotka vielä tässä karmivassakin hetkessä antavat toivoa, valavat uskoa ihmislajin kykyyn katsoa toista ja nähdä itsensä. Toivottavasti siellä on tarinoita lempeistä jumalista, jotka loivat kaikki kansat yhtä tärkeiksi ja rakkaiksi omissa silmissään.

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.

T. S. Eliotin runo ”Hollow Men” julkaistiin 1925. Seitsemän vuotta aiemmin loppunut Suuri sota, myöhemmin maailmansodista ensimmäiseksi nimetty, oli yhä läsnä, Versailles’n rauhansopimuksen Eurooppa rakensi itseään talojen raunioista ja ruumiskasoista. Uusi Eurooppa kohosi merten takaa riistettyjen rikkauksien rahoittamana.

”Hollow Menin” viimeiset säkeet ovat 1900-luvulla englanniksi kirjoitetun runouden ehkäpä lainatuin ote.

Kun tämä aika loppuu ja uusi saapuu, meidän pitää osata ottaa se vastaan. Niin, apatia ei ole pätevä vaihtoehto. Maailma, joka ei perustu pelolle ja vihalle, ei kehkeydy itsestään.

Helsingissä tammikuussa käydessäni tapasin venäläisiä ja ukrainalaisia sodanvastaisia aktivisteja, jotka ovat saaneet turvapaikan Suomesta. Heidän käymänsä kamppailu tuntui välittömästi jotenkin merkittävämmältä tai suuremmalta kuin oman elämäni ”taistelu” Oulun tekemisestä iloisemmaksi paikaksi. Koin ikään kuin kateutta tai mustasukkaisuutta siitä, että heidän elämänsä sattuivat kirjoitetun historian ja maailmanpolitiikan näkökulmista suurempaan ja tärkeämpään kohtaan, jossa avautuu mahdollisuuksia kohota suureen sankaruuteen.

Onneksi ehdimme jutella siinä viinin äärellä pari tuntia. Ymmärsin vähitellen ensiajatukseni erheet ja tajusin ehkä jotain: olimme kaikki ihmisiä, ja olemme, ja teemme jokainen sen, minkä parhaiten voimme, siinä ympäristössä, jossa satumme elämään. Jos löydän omasta elinpiiristäni keinoja, joilla pystyn osaltani tukemaan pyrkimyksiä tuoda rauha vaikka sitten Ukrainaan, miksi en niitä käyttäisi. Jos en, keskityn rauhan ja rakkauden lisäämiseen tässä lähellä. Apatiaan vaipuminen ei ole vaihtoehto.

Sitä tämän lehden tekeminenkin minulle on: yritys lisätä ymmärrystä, lempeyttä ja rauhaa maailmaan, jossa yhä rakennetaan liikaa pelon ja epäluulon muureja. Ja halua valmistautua parempaan aikaan, jota ei pidä pelätä, vaikka se vääjäämättä onkin outo ja toinen.