Pidetäänkö puuronkeiton mestaruuskisa? Mitä jos laulettaisiin yhdessä banaanista ja hevosesta? Entä olisiko hyvä idea, että Heli olisi ennustaja ja sitten hänen tunteensa vaihtelisivat ihastumisesta surun kautta nolostumiseen?

No totta kai! Mahtavia ideoita! Improvisaatio on yleisön ja esiintyjien yhteinen leikki, jossa hölmöin idea on usein hersyvin ja paras.

Viiden näyttelijän Päin näköä -kokoonpano vaihtui jokaiseen esitykseen, ja jokainen ilta oli ainutlaatuinen. Katsomassani esityksessä 29. elokuuta lavalla olivat Heli Haapalainen, Henri Halkola, Mirjami Kukkola, Joose Mikkonen ja Anne Syysmaa. Ohjaaja Antti Laukkarisen luomassa konseptissa on ensimmäisellä puoliajalla lyhyitä improvisoituja kohtauksia ja toisella jaksolla esitetään pitkä improvisaatio. Laukkarisella on yli kahdenkymmenen vuoden kokemus improvisaatioteatterista ohjaajana ja kouluttajana.

Leikin säännöt ovat: Yleisö antaa improajille paikkoja, hahmoja, tunnelmia ja tyylilajeja. Hahmo voi olla joku henkilö tai vaikka iloinen tatti. Näyttelijät valitsevat parhaat tai sopivimmat ideat ja toteuttavat esityksen saman tien yleisön silmien edessä. Oulun teatterin työryhmällä vaikuttaa olevan vielä sääntö, että välillä on ihan pakko luikauttaa laulu. Improvisoitu musiikki on osa kokonaisuutta.

Miksipä ei, ainakin tämä yleisö taputtaa ja laulaa mukana jokaisessa biisissä. Sanat on helppo oppia, vaikka ne ovat tietenkin kaikille uudet.

Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa. Näyttelijät ovat hauskoja ja he osaavat työnsä. Kaikesta näkee, että he haluavat antaa kaikkensa juuri sinulle.

Improvisaatio toimi viiden näyttelijän voimin valtavalla näyttämöllä yllättävän hyvin. Tila täytetään ja käytetään paikoin jopa paremmin kuin pienissä suurelle näyttämölle tuoduissa näytelmissä tarkoin mietittyine lavasteineen.

Yleisö ja äänimaailma luovat tunnelman

Yleisö kutsutaan mukaan heti ensimmäisillä sekunneilla. Yhteinen verryttely, käsien ravistelu ja huudattaminen johdattavat tunnelmaan.

Improvisaatioesityksissä on jostain tutkimattomasta syystä aina kolme hyvässä mielessä pöljää katsojaa, jotka esittävät nokkelia ideoitaan ennen kuin niitä on kukaan ehtinyt edes kysyä.

Yleisö elää antaumuksella mukana etenkin ensimmäisen puoliajan leikeissä ja peleissä. Vaikka ihan jokainen kohtaus ei ole ikimuistoisen oivaltava, hetkeäkään olo ei myötähäpeästä kiusaantunut.

Mukana on hienojakin hetkiä. Puuronkeittokisan kelaaminen taakse päin pysäytyskuvineen on hauska. Etenkin kohtauksen takaperin näyttelevän Anne Syysmaan kehon käyttö ja fyysisyys ovat vaikuttavia. Hidastuksesta näemme, että kisa oli paljon hurjempi kuin normaalilla nopeudella nähtynä kuvittelimme.

Tärkeä osa esitystä on musiikkia improavalla Pasi Hiltulalla, joka on kuin livelähetyksen ohjaaja. Hän luo musiikilla vaihtuvia tunnelmia, joihin näyttelijät reagoivat yllättävänkin uskollisesti.

Pitkä impro-näytelmä majakanvartijasta

Noin tunnin mittainen pitkä improvisaatioesitys kertoo yhteisellä päätöksellä ahvenanmaalaisesta majakanvartijasta. Näyttelijät luovat heti tilan ja ympäristön katsojien mieliin. Lavasteita ei osaa edes kaivata.

Henri Halkola ottaa pääosan nopeasti haltuun. Majakanvartijaa ei enää tarvita, sillä kaikesta pitää leikata. Lyhdytkin hajoilevat vähän väliä. Miehellä on kuitenkin unelma.

Mirjami Kukkola on majakanvartijan sisko ja hän yrittää viedä esitystä vakavampaan ja koskettavampaan suuntaan. Sisko kertoo, että äiti on jo dementoitunut ja haurastunut vanhus, joka ei pärjää enää yksin.

Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta lähtökohdalta vakavallekin teatterille. Yleisö haluaa kuitenkin nauraa ja innostaa reaktioillaan näyttelijöitä hupailemaan. Äidin kuolemakin on lopulta traagisen sijaan hassu.

Ehkäpä improvisaatioteatteri on luonteeltaan hauskanpitoa. Siihen kannustettiin jo ensimmäisellä puoliajalla, ja tunnelmaa ei noin vain toiseksi vaihdu. Vakavimmissa kohtauksissa tulee kuitenkin esiin ammattinäyttelijöiden taito, joka erottaa esityksen selkeimmin amatöörituotannoista.

Vaikka tyylilaji vähän heittelee, työryhmä rakentaa kohtuullisen eheän impronäytelmän yleisön silmien edessä. Huvittavaa absurdiutta näytelmään tuo Argentiinassa tangoa tanssiva pariskunta, joka ei liity muuhun näytelmään mitenkään. Lopulta langat punotaan yhteen, vaikka tämä yksi outo lanka ei ihan suosiolla suostu Etelä-Amerikasta asti mukaan.

Iloa synkkään aikaan

Tarvitseeko teatterin sitten ravistella, kuvastaa maailmaa ja löytää siihen uusia kulmia? Miksi ei voisi vain pitää hauskaa yhdessä?

Improvisaatioteatteri on katsojalle helppoa. Se ei vaadi kolmen tunnin keskittymistä monimutkaiseen juoneen. Yleisössä on poikkeuksellisen paljon perheitä – lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Kaikki nauravat, laulavat ja taputtavat yhdessä kirkkain silmin. Improssa yleisö on osa esitystä.

Valinta tehdä improa Oulun teatterin suurelle näyttämölle on kuitenkin hieman erikoinen. Kieltämättä välillä käy mielessä, miten hienosti esitys olisi toiminut Pikisalissa kolmas lasillinen valkoviiniä kädessä, iloisen pikkujouluporukan ympäröimänä.