Sanataiteen festivaali Pyhä Sana 12.–13.9.2025

Jokin kalliota kovempi on jauhanut mäet täyteen isoja kiven muruja. Tunnen oloni kutistetuksi niiden keskellä lähestyessäni Aittakurun amfiteatteria. Kiipeän pohjalta katsomoon ja yritän olla huohottamatta, tuntuu kuin sydämeni paukekin kaikuisi kaikkialle rikkoen kurussa vallitsevan hauraan tunnelman. Kymmeniä metrejä minua alempana Ite Eerola on juuri aloittanut keikkansa ja hänen takanaan valtava lohkareseinä nousee jylhästi, kunnes kohtaa laskevan auringon. Maisema kaatuu tasaiseen Ouluun tottuneen päälle, katseeni ei tiedä minne pysähtyä, se ei ymmärrä näkemäänsä.

Eerola on vain pieni yksityiskohta näkökenttäni alareunassa, mutta hänen äänensä täyttää koko maiseman. Olen lumoutunut kaikesta mitä aistin. Kenelle on tullut mieleen rakentaa näin upea keikkapaikka tänne tunturin poimuihin? Kaivan virkkuukoukun taskustani ja valitsen repusta kurkistavista langoista sopivan. Virkkaan ruskaisessa kurussa, eikä se edes ole mikään kaksimielinen sananmuunnos, vaikka siltä suussa maistuukin.

– – – –

Petri kävelee hotellin käytävällä kännykkä kädessään. Tänään postuumisti julkaistu Ex Tuuttiksen kappale on soinut repeatilla jo kymmeniä kertoja. Petri sanoo sen paranevan jokaisella kuuntelukerralla. Hotellin sauna on tyhjä, tekisi mieli repäistä laudeliinarullasta kaksimetrinen viipale ja pistää pitkäkseni. Petri on jättänyt puhelimensa pukuhuoneeseen, mutta päässäni kaikuu intron haudantakainen itsepuhe: ”Siellä on nätti keli tänään. Hyvin menee Tuuttiz.”

– – – –

Tajukankaan lavalla esiintyvä Vilma Jää kertoo olevansa häkeltynyt siitä, kuinka kaunista täällä on. Olen samaa mieltä. Pimentynyt ilta on päästänyt ruskan levolle, mutta katsomon takana pystysuorasti nouseva kallioseinä on valaistu näyttävästi. Yleisöstä kerrotaan Vilmalle revontulista, jotka roikkuvat hänen yläpuolellaan mustalla taivaalla. Hän säntää yleisön sekaan ja kääntää katseensa tyhjäksi jääneen lavan yläpuolelle.

– – – –

Ravintola Mestan keittiö on sulkeutunut yli tunti sitten. Yllytämme Petrin kanssa vastahakoista baarityöntekijää tekemään meille ranskalaiset. Hän katsoo ympärilleen ja käskee meidät kuiskaten pöytään istumaan ja odottamaan hänen merkkiään. DJ:t soittavat levyjään ja parikymmenpäinen yleisö joraa tanssilattialla. Suuri osa heistä on tapahtuman järjestäjiä tai esiintyjiä. Käynnissä on festivaaliohjelman mukaan yhteinen illanvietto, joka olisi vähänkään suuremmassa tapahtumassa pelkästään epämukavaa, mutta täällä luonteva jatkumo festaripäivälle.

Työntekijä kurkistaa keittiöstä ja viittilöi meidät terassille. Hän kantaa höyryävät ranskalaiset takaovesta peräpöytään ja ohjeistaa meitä vastaamaan mahdollisille kysyjille, että syömme roskiksesta löytyneitä kylmiä ranskalaisia. Tältäkö huumekauppiaista tuntuu, hän kysyy innoissaan ja hiippailee takaisin tiskin taakse. Petri nostaa Ex Tuuttiksen pöydälle ja puristaa volyymiä kovemmalle. Mielessäni pyörii joitain tunteja aikaisemmin Mestassa järjestetyssä open mic -tapahtumassa kuulemani runo, jonka esittäjä puhui sisarensa sydämen saaneelle miehelle.

Toivon että ihastelet iltaisin ikkunasta näkyviä vuoria
Sillä se sydän se rakasti vuoria
Mutta ennen kaikkea se sydän oli uskomattoman rohkea
Se rikkoi normeja
Puolusti pienempää
Ja rakasti ehdoitta
Lähes 25 vuoden ajan
Se sydän ehti muuttaa tätä maailmaa
Toivon että elät sen arvoisesti

– – – –

Paneelikeskustelu Luontokeskus Naavan auditoriossa. Lapin Yliopiston Arktisen keskuksen johtaja Johanna Ikävalko kertoo, että ekokatastrofi on vääjäämätön ja että meillä olisi kaikki keinot tilanteen ratkaisemiseksi ja ihmiskunnan pelastamiseksi, mutta se vaatisi kuluttamisen vähentämistä ja mukavuusalueelta poistumista, johon emme nähtävästi ole valmiita. Selailen Naavashopista ostamaani lintukirjaa. Näimme eilen tänne ajellessamme kaksi kotkaa taivaalla, toisen Louen kohdalla ja toisen Kemijärven jälkeen. En ollut ennen nähnyt kotkia, kuten en yhtäkään tämän festivaalin esiintyjistäkään.

Kotkia on Suomessa kirjan mukaan kahta lajia: merikotkia ja maakotkia. Eiliset olivat oletettavasti maakotkia. Kotkahavaintojen välissä pysähdyimme Rovaniemellä Kauppayhtiöllä, joten saattoihan kyseessä olla yksi ja sama kotka, jos se meidän syödessä pizzaa lensi 150 kilometrin matkan.

Haisen hieltä. Intouduin aamulla kiipeämään Pyhätunturin huipulle katsomaan Huttu-ukon taidereittiä ja kiirehdin takaisin rakkaista jyrkännettä pitkin ehtiäkseni paneelikeskusteluun.

Nilkkojani särkee. Takaani kysytään panelisteilta, miksi emme puhu siitä, kuinka matkailu ja tämäkin tapahtuma kuormittaa pohjoisen luontoa houkutellessaan ihmisiä matkustamaan kaukaakin sen äärelle. Niinpä.

– – – –

Aittakurun lava on tyhjä, ja rappusista nousee tasaisena virtana ihmisiä katsomoon. Absoluuttisen Nollapisteen keikka alkaa pian. En ole aikaisemmin nähnyt heitä livenä enkä varmastikaan ole koskaan odottanut mitään keikkaa näin innoissani. Tiedän bändistä enemmän kuin yhdestäkään muusta bändistä, mutta vain vuoteen 2010 asti, johon Tommi Liimatan tuorein muistelmateos päättyy. Viisi vuotta sitten, ennen Rollo-kirjan herättämää kiinnostusta bändiä kohtaan, olin kuullut heiltä vain yhden biisin.

Olin 16-vuotias ja asuin äitini kanssa Turengin juna-aseman viereisessä pienessä, huonomaineisessa kerrostalossa. Seinämme takana asui Jeesukseksi kutsumamme lyhyt parrakas mies, kuin lapsen kokoinen siivoton puutarhatonttu, joka niittasi ”Jeesus tulee oletko valmis” -lappuja tolppiin ja aiheutti vesivahingon lorottaessaan vettä lavuaariin, jonka viemärin oli tukkinut mullalla estääkseen pahojen henkien pääsyn asuntoonsa. Iltapäivisin hän seisoi vessassaan jakkaralla ja hoilasi virsiä ilmastointikanaviin. Pyhä sana kantautui teini-ikäisiin korviini istuessani pöntöllä Aku Ankkoja lukien.

Kerran saapuessani koulusta naapurirapun ylimmästä kerroksesta kuului innostunut moikkaus. Parikymppinen tyyppi kertoi juuri muuttaneensa siihen ja kutsui minut kylään. Talossa asui lisäksemme vain vanhuksia ja juoppoja, joten ilahduin uudesta naapurista. Aleksi esitteli pienen yksiönsä, soitti Absoluuttisen Nollapisteen pari vuotta aiemmin julkaistulta Nimi muutettu -albumilta ”Eräät tulevat juosten” -kappaletta ja kertoi säilyttävänsä hedelmien kuoria keittiön kaapissa voidakseen seurata niiden asteittaista mätänemistä.

Myöhemmin Aleksi muutti Hämeenlinnaan ja maalasi huoneensa huonekaluja myöten kokonaan vaaleanpunaiseksi. Kohtasimme viimeksi ollessani 18-vuotias ja asuessani ensimmäisessä omassa vuokrakämpässäni kylän toisella puolella.

Tapasin Aleksin sattumalta kylillä ja kutsuin luokseni syömään. Olin tehnyt edellispäivänä ison vuoallisen makaronilaatikkoa, jota olin laskelmoinut syöväni koko viikon. Aleksi söi siitä suurimman osan tahdilla, joka sai minut ajattelemaan, ettei hän ollut syönyt pitkään aikaan. Myöhemmin samana päivänä hän liftasi tihkusateessa Hämeenlinnaa kohti ajaessani silloisen tyttöystäväni isän kyydissä ohitse. En kehdannut ehdottaa, että ottaisimme hänet kyytiin.

– – – –

Petri kiikaroi hotellihuoneen ikkunasta harmaassa horisontissa pyöriviä tuulivoimaloita. On niin sunnuntaiaamu kuin olla ja voi. Makaan sängyllä ja selaan puhelimeni galleriasta videoita ja kuvia edellispäiviltä. Ihmettelemme, miksi emme kumpikaan kuvanneet Absojen uusia biisejä talteen. Olemme yhtä mieltä siitä, että toinen niistä oli selkeä hitti.

Galleriassani on myös kaksikymmentäseitsemän kuvaa minusta ja Tommi Liimatasta. Tapasin hänet myöhään eilisiltana Jaakko Laitinen & Väärä Raha -orkesterin keikalla Tajukankaalla. Näytin hänelle Absoluuttisen nollapisteen keikalta ottamaani kuvaa, jossa edessäni istunut kaksikko on sateenvarjojensa alla sateelta suojassa. Menneisyytesi katsoo sinua, sanoin. Sateenvarjot näyttivät halaavan toisiaan; toisessa luki Rovaniemi ja toisessa Haaga.

Liimatan reaktio ei ollut niin innostunut kuin olin toivonut, joten aloin selittää hänelle, kuinka Nollapiste oli syntynyt Rollossa 1991 ja kuinka hän muutti Haagaan 2010. Liimatta taisi luulla, että haluan yhteiskuvan ja ohjeisti seuralaistaan ottamaan meistä sellaisen. Valotusolosuhteet olivat haastavat, ja kuva meinasi onnistua vasta useiden yritysten jälkeen. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin vaivaannuttava, kuin voisi kuvitella.

Irrotan festarirannekkeen kädestäni ja toivon, että Pyhä Sana pysyisi aina näin pienenä ja spesiaalina – vaikka talousasiat tiedostava järjestävä taho tuskin jakaisi toivettani. Petri laskee kiikarit pöydälle ja nostaa puhelimestaan volyymiä. En ollut edes huomannut Tuuttiksen olleen koko aamun seurassamme.