Käytännössä suunnittelimme reittejä, aikatauluja ja matkustimme loputtomasti. Yritimme nähdä tulevan kesänäyttelyn toukokuisten lumikinosten läpi. Pelkäsimme ukonilman estävän avajaiset; jännitimme, tuleeko kukaan.

Moni tuli, moni jäi tulematta.

Teimme näyttelyn metsään ja metsälle. Kahden Kainuussa vietetyn vuoden aikana nautimme luonnon hätkähdyttävästä upeudesta ja vieraanvaraisuudesta, toisaalta turhauduimme vieraalta tuntuviin toimintatapoihin ja rakenteisiin, lumessa tarpomiseen sekä aurinkoon, joka ei laskenut ikinä. Hyttysiin ja mäkäröihin, loputtomiin hyttysiin ja mäkäröihin.

Porin kulttuurisäätö -kollektiivi on syntynyt periferian tarjoamien mahdollisuuksien seurauksena. Vaikka Pori kaupunkina ei ehkä varsinaisesti edusta periferiaa, sen periferiankaltaisuus teki toiminnastamme mahdollista. Oli tiloja, etäisyyttä, aikaa, vähänlaisesti kilpailua, tarve monipuoliselle taiteelle ja kulttuurille, tukea ja apua.

Periferia mahdollistaa materiaalisia ja konkreettisia resursseja, mutta ennen kaikkea aineettomia: saimme kasvaa rauhassa, kokeilla: epäonnistuminen on ollut aidosti mahdollisuus, ei vain uhka. Toisaalta periferian tarjoamat puitteet ovat sidoksissa alueelliseen epätasa-arvoon, mikä tekee työskentelystä toisinaan epämukavaa. Omaa roolia alkaa väistämättä tarkkailla kriittisesti: tuommeko alueelle jotain arvokasta, vai ylläpidämmekö kolonialistista traditiota? Niinikään jo olemassa olevat resurssit, tuet, linjaukset ja verkostot vaikuttavat alueellisiin toimintamahdollisuuksiin ja niiden tuleviin suuntiin.

Periferia on paikka, mutta myös teoreettinen kysymys, jonka kautta moninaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkasteleminen on mahdollista. Kuten Ronald Kolb kirjoittaa Centres / Peripheries – Complex Constellation -julkaisun esipuheessa: ”Jotta vielä voitaisiin puhua keskuksista ja periferiasta, kysymystä on lähestyttävä valtasuhteiden, paikannettujen tietämysten, taloudellisten riippuvuuksien, laajentuneiden alueellisten rajojen, jotka ovat jo kauan sitten ylittäneet alueelliset ja kansalliset rajat, sekä ajattelun ja käytäntöjen, jähmettymisen ja katoavaisuuden tilojen monimutkaisempien kokoonpanojen kautta.” (OnCurating 41, kesäkuu 2019.)

Julkisen tilan käsite muuttuu periferiassa. Mikä on maaseudun julkista tilaa? Metsä julkisena tilana on kiinnostava ja erityinen. Erityisen kiinnostava on luonnonpuisto, joka on yhteinen mutta yleisöltä suljettu. Vaara-kainuun suunnitellun taidekansallispuiston yksi potentiaali ovat paikan, tilan ja ajan tarjoamat mahdollisuudet: kasvualueiden ulkopuolella on edelleen suuremmat mahdollisuudet työskennellä hitaampien prosessien parissa, viihtyä kauemmin sekä keskittyä paikkaan ja sen tarjoamiin erityispiirteisiin. Pitkäkestoisissa hankkeissa läheisyys päätöksentekoprosesseihin ja alueelliseen tahtotilaan on sekä etu että haaste: on ehkä helpompaa käydä paikallista vuoropuhelua, mutta keskustelun, tavoitteiden ja yhteistyön on myös kurotettava paikallisuuden ja paikallispolitiikan ulkopuolelle. Taide tarkastelee ja kyseenalaistaa yhteiskuntaa myös periferiasta käsin.

Taiteelle tapahtuu hyviä asioita, kun se viedään pois suurista kaupungeista: ympäröivä väljyys saa sen kukoistamaan. Taiteilijat heittäytyvät rohkeammiksi ja suuntaavat ennakkoluulottomasti kohti uutta, kun epäonnistumisen pelko väistyy ja viitekehys ympärillä löystyy ja arvioivat katseet ovat etäämmällä. Toisaalta arviointi pakottaa pohtimaan, hiomaan, kehittymään, konsultoimaan kollegoita ja punnitsemaan vastaanottoa.

Periferia on armelias, mikä äärimmillään johtaa itsekritiikin puutteeseen ja välinpitämättömyyteen. Tämä erilaisten tavoitteiden välinen ristiriita voi aiheuttaa hankausta paikallisten ja vierailevien toimijoiden välille.

Periferia yhdistää. Praktiikkamme kollektiivisuus ei ollut alussa nimetty tavoite tai toimintatapa vaan periferian synnyttämä käytäntö. Kun näyttelyä tehdään paikassa, jossa kenelläkään ei ole arkisia velvoitteita ja toisaalta jossa työskenteleminen on kaiken kattavaa, ollaan todella yhdessä. Työssä ja vapaalla. Roolien ja hierarkioiden sijaan työryhmästä tulee kokonaisuus, organismi, joka elää ja hengittää käsillä olevaa prosessia. Näiden toimintamekanismien luominen alati vaihtuviin paikkoihin on aina haastavaa ja niistä luopuminen on aina yhtä haikeaa.

”Yhdessä oppiminen” on käsitteenä kulunut, mutta periferia on yhdessä oppimisen paikka. Periferiassa työskennellessä on lähellä taiteilijoiden työskentelyä ja jokaisen omaan tutkimukseen pääsee eri tavalla sisälle. Paikalliset asiantuntijat ja yhteisöt tuovat oman lisänsä.

Periferia vaatii luottamusta. Etenkin, kun matkustaa uudelle ja vieraalle paikkakunnalle, on voitava luottaa siihen, että paikalliset yhteistyötahot toimivat sovitusti. Toisaalta on myös vaadittava itseltä herkkyyttä paikallisille toimintatavoille, jotka voivat poiketa huomattavasti siitä, mihin on tottunut.

Taide näyttää hyvältä periferioissa. Hiekkadyyneille pystytetyt veistokset tai metsälammessa tapahtuva performanssi eivät voisi tapahtua kaupungissa. Elämyksellisyys ja kokemuksellisuus syntyvät osin paikan ja taiteen yhteisvaikutuksesta, osin tunteesta, että kaukana kaikesta muusta taiteen äärelle on pysähdyttävä.

Tämä kaukana kaikesta oleminen on osittain myös periferian kompastuskivi. Jokainen tietää jo periferiaan suuntautuvaa hanketta suunnitellessaan, ettei tapahtuma tule vetämään puoleensa massoja.

Ajatus siitä, että on eristyksissä omalla kiertoradallaan sinne syntyneen ainutlaatuisen taiteen ja sen tekijöiden kanssa, on kaunis. Toisaalta taide herää eloon aina uudelleen uusia katsojia kohdatessaan. Kysymys siitä, mitä taiteelle tapahtuu, kun se on yksin metsässä, on tutkimuksellisesti kiinnostava – mutta käytännössä kyllästyttävä.

Taiteella on merkitystä. Aina, mutta erityisesti periferiassa, missä sen äärelle pääsy on rajallista. Vuosien varrella olemme toistuvasti törmänneet kertomuksiin siitä, miten merkittävä yksikin puhutteleva taidekokemus on voinut maaseudulla kasvavalle ihmiselle olla. Periferia on tärkeä meille, joilla on mahdollisuus työskennellä siellä, mutta asukkailleen, joille taidekokemukset ovat kaupunkien asukkaita harvemmin saavutettavissa, tämä periferioissa tapahtuva työ on mahdollisesti sitäkin tärkeämpää.

Periferiaan liittyvä pettymys on kuitenkin vain tunne: narsistinen mielihalu paistatella mahdollisimman monien katseen edessä. Muisto teoksesta metsässä tai dyyneillä on puolestaan ikuinen, itseään ruokkiva ja taiteen sisäistä keskustelua kehittävä.