Ohjaaja Merja Pöyhösen adaptaatiossa Tove Janssonin Taikatalvesta lavalle rientävät isokokoiset muuminuket. Muumi-kirjoista Taikatalvi (1958, alk. Trollvinter 1958) edustaa Janssonin episodimaista kerrontaa. Episodimaisuus onnistuu luontevasti lastennäytelmään.

Taikatalvi alkaa marraskuusta ja päättyy huhtikuuhun. Jaksoittainen satu kertoo Muumipeikon heräämisestä kesken talviunien lumiseen Muumilaaksoon. Seurakseen hän saa Tuu-tikin, Pikku Myyn, reippailija-Hemulin sekä susisukulaisiaan etsivän Surkun.

Alkuperäisessä teoksessa Möröllä, Vilijonkalla ja Jäärouvalla on keskeinen rooli. Heitä ei lavalla nähdä. Sen sijaan sivurooleissa nähdään Muumimamma, muumien esi-isäksi paljastuva Radamsalla sekä WSOY:n alkuperäissuomennoksissa Kaunishäntäisenä oravana esitelty hahmo.

Dramaturgi Jukka Heinänen tiivistää Taikatalven taidokkaasti ja verkkaisesti eteneväksi noin tunnin ja vartin väliajattomaksi lastenteatteriksi. Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän. Alkuperäissadun jaksot toimivat luontevasti neljänä sisäisenä pienoisnäytelmänä.

Lavalla näemme yli metrisiä nukkeja, joita näyttelijät liikuttelevat nukkejen takaa raajoihin liitettyjen rimojen avulla. Nukkesuunnitelija Helena Markun muumihahmot ovat seisovine nappisilmineen ihmeellisen ilmeikkäitä. Niiden muotokieli ja väritys muistuttaa Muumilaakson tarinoiden hahmoja.

Mikittämättömät vuoropuhelut kantavat kelvosti Oulun teatterin pienessä salissa. Dialogi on säntäilemätöntä ja sisältää riittäviä tauotuksia. Säikäyttäviä elementtejä ei ole. Kaunishäntäisen oravankin hautajaiset ovat lohdulliset.

Äänisuunnitelusta ja sävellyksestä on vastannut Antti Lindholm. Hän onnistuu hahmojen teemoittamisessa eri puhaltimia hyödyntäen. Reippailija-Hemulin torvisoundi tai poikkihuilun lurittelut värittävät hyvin sadun hahmojen saapumisia tai poistumisia.

Näyttelijöiden kaatumiset ja pyrhältämiset iskuineen toimivat ensi-illassa säntillisesti. Sen sijaan näytelmään sidotut kolme laulua ovat vaatimattomia ja mitäänsanomattomia. Niistä puuttuu kertosäkeistöt ja mieleenpainuva toistuvuus. Ne jäävät höhlästi kesken, koska niiden rakenteesta puuttuu osioita. Sanoituksissa ei ole hyödynnetty Tuu-tikin laulelmia alkuperäisteoksesta – suomennokset olisivatkin aika kankeita sävellettäviksi. Kaksi lauluista tuhriintuu lavan muiden tapahtumien jalkoihin.

Viiden näyttelijän äänityöskentely muutoin kolkossa ja pienessä tilassa ilman äänentoistoa on urhea suoritus. Muumipeikon, Pikku Myyn ja reippailija-Hemulin käräktäärit lumosivat jopa aikuiset katsojansa. Ensi-illassa ei kuultu takerteluita tai liiallisia päällekkäinpuhumisia. Muutamien kohtien pitkät hiljaiset jaksot lumosivat.

Näinä rauhaisina hetkinä pääsee pälyilemään lavastaja Veera-Maija Murtolan ja valosuunnitelija Mika Ryynäsen ajatusta. Muutoinkin pienessä ja koruttomassa tilassa luotetaan pieniin nyansseihin. Pelkistetyt puut ja pahvikinokset saavat neljää värikalvoa pinnalleen. Yksinkertainen väriskaala riittää. Episodimaisuus korostuu näinkin. Kevään saapumisen tuntee silmien kautta, mutta niinpä tuntee myös Jäärouvan tuoman hyytävän pakkasen ja kangistumisen.

Näytelmä vangitsi ensi-iltayleisön penkkeihinsä. Nuoret katsojat jaksoivat vaivatta seurata seitsemänkymmentäviisiminuuttisen näytelmän, jossa tehosteita ei käytetä lainkaan ja kohtaukset ovat yllättävän pitkiä.

Ohjaaja Merja Pöyhösen ja dramaturgi Jukka Heinäsen näkemys Muumipeikon talvesta vierauden allegorioineen on konservatiivinen valinnoiltaan ja siksi toimiva, ihailtava ja kikkailematon.