Entinen läänintaiteilija, nykyinen Oulun kirjailijaseuran toiminnanjohtaja Tuomo Heikkinen sai pitkän odotuksen jälkeen julkaistua esikoisteoksensa. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia kyseessä ei ollutkaan pelkkä runoteos vaan proosaa ja runoutta yhdistelevä tarinointi.

Maagista realismia edustava Sillanrakentaja on monin tavoin ilahduttava poikkeus esikoisteoksena. Tematiikaltaan teos halailee kuolemaa, lääppii uskonnollisia allegorioita ja flirttailee alluusioillaan mytologiseen ainekseen lintuaihelmineen.

Omalaatuiset henkilöhahmot eivät yhtä tapausta lukuun ottamatta omaa nimikalenterin mukaisia etunimiä, vaan ovat vaikkapa Käytettyjen autojen myyjä, Kartanpiirtäjä, Surmanajaja tai Halonhakkaaja. Halonhakkaajan jälkeläinen on siis Halonhakkaajan poika, toiset havainnollistuvat vaikkapa nimillä Lopen uupunut, Alaston tahi Sinimekkoinen neiti.

Minäkertojan ympäriltä vääjättömästi kaikki kuolevat. Vastaparina kertojalle on henkilö, jota nimitetään pelkällä persoonapronomilla Hän. Mystinen Hän on kirvesmies ja parantaja, joka ei työstään ota palkkaa. ”Hän ei käyttänyt myöskään kelloa, eikä avaimia. Mihin Hän olisi niitä tarvinnut? Kun luopui avaimista, oli vapaa.”

Sillanrakentajan sisäismaailma on ajaton. Puhelinkopit seisovat kadunkulmilla, parantajat ja ennustajat ansioituvat taidoillaan. Heikkisen kerronta on polveilevaa, paikoin karnevalistista. Tiivis, joskin vilkas kerronta kuvaa yhteen kappaleeseen toisen päähenkilöistään:

”Hänen ulkonäöstään saattoi sanoa vain sen, että kaikki miehet ja muutamat naiset olivat kaukaa katsottuina Hänen näköisiään. Hänen silmistään huokui ymmärrys ja kasvoista lempeys. Ja vaikka Hän oli ahertanut nuoresta iästä asti, Hänellä oli runoilijan kädet. Hän pukeutui murrettuihin väreihin sekä ajattomiin kuoseihin. Ja ehdottomasti Hän oli vanha sielu. Jos olisin uskonut uudestisyntymiseen, olisin saattanut ajatella, että kenties Hän oli edellisessä elämässään ollut luostarimunkki, joka oli tyrkätty kalliolta.”

Teos on nivottu yhdeksäntoista vuoden runoudesta proosaksi. Toisinaan tämä näkyy lyyrisena kielikuvastona (”lounaistuuli hieroi kumpupilven hartioita”), toisinaan ihan silkkana runoasetteluna ja paikoin vanhakantaisena riimittelynä säkeistöineen: ”Polttakaa nukke / lapsi on vainaa / elämäni langan kuolema söi. // Haudatkaa toivo / aika on lainaa / tuonelan herra korttinsa löi.”

Runouden ja proosa-aineksen yhteensulauttaminen tuntuu toisinaan kulmikkaalta. Särmäisyys tekstilajien välillä aluksi ihmetyttää, mutta loppua kohden vakuuttaa tyylivalinnan päämäärätietoisuudella. Kielikuvat tenhouttavat entisestäänkin utopistisia kyläyhteisöjä ja varjoisia hahmoja.

”Jotkut sairastuivat tunteisiin, joihin ei ollut hoitoa, ja Hän oli ylirakastunut, mutta sen kertoisin Hänelle vasta huomenna.” Teoksen kerrontarakenteessa on poikkeamia ja vihjeitä. Preesensmuotoinen narraatio sutkauttelee proleptisia eli ennakoivia ja itsestään tietoisia kerronnan tasoja: ”Vähitellen, kuin sykäyksittäin, maisema palasi vastaamaan epäluotettavan kertojan tarinaa.”

Teoksessa on muutama hersyvä huomiointi, jotka hölmistyttävät ja suovat virneilyä: Suhtautuisimmeko kielteisesti pallomereen, jos sitä kutsuittaisiin terapiaksi? Onko saunominen auringonpalvontarituaali? Jokainen kirjasto on kokoelmiltaan uniikki, teos huomioi.

Monisanaisen, paikoin rönsyilevän sanameren keskellä kertoja yliseksualisoi näkemiään naisia. Akteja on tähän nähden niukasti ja nekin on muotoiltu sanallisen häveliäästi. Kuvailut kuitenkin ontuvat kömpelöillä sanavalinnoillaan ja ovat tahmaisia rakkausluritteluineen. Toisessa pääluvussa seikkailu numeroitujen valtioiden läpi antaa vihjeitä olinpaikkojen todellisista esikuvista, mutta kuten naiskuvauksetkin, valtioiden tunnuspiirteet ovat sensuelleja ja arvuuttelevia.

Naivistinen sisäismaailma maagisella realismillaan muistuttaa paikoin Heikki Kännön tapaa maalailla hahmojen ympärille maisema. Yllättävistä tapahtumista saa mielleyhtymiä Mihail Bulgakoviin.

Esikoisteokseksi tyyli on omalakinen. Rosoisuutta esikoisteokseen on jäänyt tekstilajien yhteensaattamisessa, ja myös muutama asetteluratkaisu näyttää perin oudolta yksittäisine tavuineen tai hyppivine sisennyksineen. (Yleisellä tasolla huomautettakoon, että etenkin esikoisteoksien kohdalla kustannustoimittaminen ei olisi Aviadorille lainkaan pahitteeksi.)

Muusajuhlilla haastateltu kirjailija Heikkinen kaavaili jatko-osia teokselle. Osaltaan onneksi tämäkin seikka sotii muikeasti vallalla olevaa kirjallisuustraditiota vastaan; esikoisteoksilla harvoin on enempää annettavaa takakannen jälkeen, tällä runsaasti.