Puolankalaissyntyinen, Alapihan Ahti Kotisaari (s. 1949) on julkaissut karhean tarinakokoelman Yes if you don’t have gonorrhea, joka muodostuu tarinoista kokonaisuudeksi ja elämäkerraksi. Kotiseutuhenki on koko ajan elänyt Kotisaaren sydämessä, ja rakkaudesta siihen kertoo syvästi myös tämä teos.

Lapsuusajan muistot vievät nostalgiamatkalle Puolangalle 1950-luvulle ja kasvun vuosiin 1960-luvulla. Kotisaari kirjoittaa puolankalaisesta kasvatuskulttuurista, ja tämä on ollut totta varmasti muuallakin: ”Ei turhia kehuja, ettei ylpistyisi.” Beatlesit, pitkät hiukset pojilla ja rautalankamusiikki saivat vanhemmalta väeltä ankaran tuomion, mutta nuorison paloa uuteen aikaan se ei sumentanut.

Kansakoulussa Kotisaari oli koulukiusattu. Polkupyörän renkaista tyhjennettiin ilmat ja usein hän jäi kiusaajien joukkoväijytykseen. Kotisaari kirjoittaa, että ehkä kiusaajien motivaationa oli oma paha olo, ehkä heidän huono koulumenestyksensä. Keskikoulussa hän pääsi eroon kiusaajistaan. On hyvä, että Kotisaari kertoo avoimesti koulukiusaamisesta, koska se voi olla silmien avaajana yhä edelleen kiusaamisen koko elämänmittaisesta vaikutuksesta.

Opintie jatkui 1966 Paltamon lukiossa ja myöhemmin Kajaanissa. Siitä alkoi nuoren miehen itsenäinen elämä ja irtiotto kotoa. Ylioppilaaksi Kotisaari pääsi syksyllä 1969. Suuren maailman myllerrykset kantautuivat myös Kajaaniin ja lukiolaisten elämään. Jopa pientä underground-liikehdintää Kotisaari kertoo ilmenneen mm. Hihapuukko-lehden muodossa. Sitä toimitti Eino Kaikkonen. Tanssit viehättivät, mutta pitkätukkaisilla ei ollut asiaa Kansanpirtille! Popparit kun saattoivat viedä muiden naiset. Kajaanin nuorison kulttuuria ja elämää Kotisaari kuvaa humoristisen paljastavin ottein.

Ruotsi kutsui Trollhättaniin Saabille ja Göteborgiin Volvolle. Koti-ikävä painoi nuorta miestä, mutta painettava oli. Kotisaari kertoo tunteella värikkäästä kesäreissustaan Euroopan kaupungeissa valokuvaten tuliterällä Topcon Uni -kameralla mitä ihmeellisimpiä kohteita. Tarina kulkee juohevasti, intohimoisesti ja intensiivisesti.

Syksyllä 1970 Kotisaari pääsi Taideteollisen ammattikoulun valokuvauslinjalle. Samaan aikaan hän työskenteli Tuhatkuvan valokuvalabrassa. Vierauden tuntu vaivasi kuitenkin koko ajan Helsingissä, ja taideteollisen jälkeen 1973 oli uuden aika.

Tarina poukkoilee polveillen. Parhaita paloja ovat Kotisaaren muistelukset puolankalaisesta elämänmenosta ja sanailusta entivanhaseen malliin. Hänen isälleen parasta oli sakea kaurapuuro niin, ”että siinä vähä jauhot pölähtää”. Ja viimeisin hyvä hillasato oli ”ennen sotia 30-luvulla […] ni siinä sattu semmonen suo […] tahto vähä liukastella kengän alla.”

Ahdin isä Yrjö oli erinomainen tarinankertoja ja muistelija. Niin perinnetieto kuin sotakokemukset vyöryvät kainuun murteella lupsakkaasti mutta eivät mahtipontisesti. Yrjön kerronta on kuvailevaa, värikästä ja vauhdikasta.

Kotisaaren teos avautuu laajaksi 1970-luvun nuorisokulttuurin ja poliittisten leirien peiliksi. Taistolaisuus imaisi miehen, ja usko hyvään ajoi eteenpäin tiellä taistojen. Nyt Kotisaari muistelee vuosia 1971–1976 hieman ahdistuneena. Samassa remmissä olivat aikoinaan myös Björn ”Nalle” Wahlroos ja Jorma Ollila.

Kotisaari valmistui maatalous-metsätieteellisestä lisensiaatiksi työskennellen sittemmin maa- ja metsätalousministeriössä. Avarakatseinen ja ennakkoluuloton hän on kaikessa ollut. Sen ilmentää teoksen päättävä hippileirikokemus kaikessa koreudessaan kesällä 2010.

Jäntevöittämistä ja tiivistämistä teos olisi ehdottomasti kaivannut. Runsas kuvitus tukee sopivasti tekstiä eikä jää irralliseksi teemoista.