Rajat auki, taivaaseen

Pääkirjoitus2/2016

Kulttuurit määrittelevät itsensä rajaamalla joitakin asioita kulttuurisen normaaliuden ulkopuolelle. Rajojen tuolle puolen jäävä osuus on sitä, mitä ”me” emme ole, ja ”me” olemme sen vastakohta. Tai jos emme suoranaisesti vastakohta, niin kuitenkin jonkinlaisessa suhteessa, jota ilman ”me” ei olisi ymmärrettävissä.

Pitkälti lääketieteellisen diskurssin kautta ihmisyyttä viimeiset parisataa vuotta määritelleet yhteiskunnat ovat muokanneet kylähulluistaan ja toisista henkisesti muottiin kokonaan sopimattomista erilaisten diagnoosien nimeämiä mielisairaita, jotka voidaan tarvittaessa eristää muusta yhteisöstä suljetuille osastoilleen. Pääsääntöisesti eristämisen syy on estää yksilöä aiheuttamasta vahinkoa itselleen tai muille ympärillään, mutta tulkintaan aina liittyvä virheellisen tai pahantahtoisen diagnoosin mahdollisuus herättää ajoittain epäilyksiä valtaa käyttävien lääkäri-viranomaisten motiiveista.

Tässä numerossa kirjoitetaan hulluuden historiasta ja sen suhteesta luovuuteen. Katariina Parhi (s. 13–16) kertoo Oulun piirimielisairaalan diagnosoinnista. Lääkäri Mika Rautanen(s. 17–19) valottaa mielentilatutkimuksen prosessia. Hulluuden historiallisia nimiä käy läpi Petteri Pietikäinen (s. 22–24), ja verkkoartikkelissa Kari Sallamaa pureutuu tarkemmin skitsofrenian ja yhteiskunnan suhteeseen. Omaa kokemustaan skitsofreniasta avaa runoilija Immu Suominen (s. 20).

 Suomessa mielenterveyspotilaiden kohtelu nousi tänä keväänä julkiseen keskusteluun, kun Turussa paljastui epäiltyjä väärinkäytöksiä Kupittaan psykiatrisen sairaalan vanhuspsykiatrian osastolla. Uutiset potilaiden väitetyistä pahoinpitelyistä, aiheettomista pakkoeristämisistä ja ylilääkitsemisistä nostivat varsin aiheellisesti äänekästä kritiikkiä eli ”some-raivoa”, kuten keltainen lehdistö sitä nykyään kutsuu.

 Tarkennetaan. Some-raivo kohdistui ”vanhusten” ja ”potilaiden” kohteluun: sanaa ”mielenterveyspotilas” käytettiin uutisoinnissa hyvin harvoin. Kupittaan tapauksessa tämä on toki perusteltua. Turun Sanomat (18.2.2016) kertoi, että Kupittaan sairaalan G1-osastolla, johon epäilyt kohdistuvat, jopa puolet potilaista eivät olleet mielenterveyspotilaita vaan dementikkoja: ”Oli tavallista, että Turun kaupunginsairaalan lääkäri oli kirjannut suljetulle osastolle määräämisen syyksi sen, että ’sisätautien osastoilla ei ole tilaa’.”

 Lääketieteellinen vapaudenriisto edellyttää epäilyä psykoottisuudesta, jota näillä ihmisillä ei lähteen mukaan epäilty. Heidän sijoittamisensa suljetulle osastolle olisi siis ollut laitonta.

 Olisi lohdullista ajatella uutisoinnin sanavalintojen johtuvan vain termien pituuksista ja palstatilasta. En voi kuitenkaan olla epäilemättä, että termin ”mielenterveyspotilas” ajatellaan herättävän lukijassa vähemmän empatiaa kuin termin ”vanhus”.

 Lohdullista on se, että Suomessa vielä riittää empatiaa ainakin vanhuksille ja dementiapotilaille. Yhteiskunnassamme on kuitenkin myös sellaisia vähäosaisten ryhmiä, jotka ansaitsemansa empatian sijasta saavat osakseen sitä samaa some-raivoa, joka Kupittaan vanhusten tapauksessa kohdistuu pahoinpitelijöihin: turvapaikanhakijat, päihdeongelmaiset, kerjäläiset.

 ”Suomalaisuus”, suomalaisuuden ”normaali” määrittyy jatkuvasti uudelleen. Suomalaisuuden kuva vuodelta 1917 on erilainen kuin suomalaisuuden kuva vuodelta 1939, vuodelta 1975, vuodelta 1809. Suomalaisuuden rajat häilyvät jatkuvasti, ovat aina häilyneet. Niitä ei voi, onneksi, kukaan tai mikään lopullisesti sulkea. Eristämisen sijasta meidän täytyy ottaa hullut, hipit sekä maahanmuuttajat osaksi yhteisöä – mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin.

 Lähde: Turun Sanomat: Potilaita pahoinpideltiin vuosien ajan Turussa, luettu 11.4.2016.

Kommentit