Jäyhä ja puhumaton eukko päästää lampaat aitaukseen ja me asetumme poikani kanssa seuraamaan niiden kisailua. Pian jatkamme vanhalle koululle, siitä siirtomaatavarakaupan ohitse kyläaukean halki vanhaan kestikievariin, jossa illallistamme suolaista silliä, perunoita ja muita juureksia. Kievarin emäntä on tympeä, mutta se kuuluu asiaan.

Olemme palanneet sadan tai parinsadan vuoden taakse virolaiseen kyläyhteisöön. Sen nykymaailmallinen proosallinen ilmaisumuoto on Viron ulkoilmamuseo.

Ulkoilmamuseo on todellinen helmi Tallinnan suurimpiin kuuluvan ostoskeskuksen Rocca al Maren varjossa Koplinlahden rannalla. Vuonna 1957 perustettu alue on virolaisten oma Seurasaari, Skansen tai Turun käsityöläismuseo. Tuuli- ja vesimyllyjä. Kalamajoja. Sassi-Jaanin maatila.

Linnut laulavat ja metsän tuoksu sekoittuu meren tuuliin. Viro oli ennen vanhaan kaunis. Vain ihmisten tympeys jäi tähän päivään.

Suomalaiset moittivat itseään vähäsanaisiksi ankeiksi junteiksi Euroopan pohjoislaidalta. Näin saattaa joissain tapauksissa ollakin, mutta kritiikki osuu paremmin rakkaaseen eteläiseen veljeskansaamme.

Virolaisilla ei ole small talkista minkäänlaista käsitystä. He eivät mielellään tervehdi puolituttuja kadulla. He pakenevat ironiaan tai konkreettisesti katoavat paikalta, mikäli tilanne on kiusallinen.

Olen todistanut useamman kerran kadulla tilannetta, jossa virolainen astuu vahingossa maanmiehensä jalalle liikennevaloissa. Normaalisti tilannetta seuraisi anteeksipyytely ja toisen loukkaamattomuuden varmistaminen. Edes suomalaisjuntin ”Oho!” voisi olla jo jotain.

Mutta virolainen ei sano mitään. Molemmat osapuolet kiirehtivät äkkiä pois tilanteesta. Mikäli toinen on ulkomaalainen, hän jää yksin hämmästyneenä levittelemään käsiään.

Kymmenisen vuotta Virossa asunut vaimoni tuntee syyt tilanteeseen. Hänestä kyse ei ole piittaamattomuudesta tahi huonokäytöksisyydestä.

Virolainen ei vain halua astua toisen reviirille. Hän kunnioittaa toisen tilaa.

Virolainen ei halua puhua turhia muuta kuin humalassa. Kuulostaako tutulta?

Virolaisesta kohteliaisuudet ovat ajanhukkaa eivätkä tarkoita mitään.

Kun törmään kadulla virolaiseen kirjailijakollegaani, hän katsoo läheisen turistirihkamaliikkeen ikkunaa, vaikka varmasti on huomannut minun kävelevän vastaan. Se ei johdu siitä, että meillä olisi riitaa, vaan siitä, ettei hän halua aiheuttaa minulle kiusallista tilannetta. Eli tutun tervehtimistä ja kuulumisten kysymistä.

Virolainen nimittäin välttelee kiusallisia tilanteita. Hän ei osaa käsitellä sosiaalisuutta. Vieraat ja puolitutut pelottavat häntä. Sen näkee myös virolaisten kaupunkien katujen yksipuolisesta väestöstä. Olisi kiusallista joutua puhumaan toisesta kulttuurista tulevan ihmisen kanssa.

Olisi hankalaa puhua puolitutun kanssa, kun voi helpommin naureskella vanhan alakoulusta tai armeijasta saakka rinnalla kulkeneen kaverin kanssa.

”Mutta siinä ei ole kyse epäkohteliaisuudesta. Se on kunnioitusta toisen reviiriä kohtaan”, puolisoni toistaa painottaen, ehkä osittain hieman ironisessa mielessä.

Viron ulkoilmamuseossa, paradoksaalista kyllä, näkee monikulttuurista väestöä. Turistit tulevat mielellään kokemaan 1700–1900-lukujen virolaista perinnemaisemaa, tutkimaan kyläyhteisöjen malleja ja tutustumaan vanhoihin ammatteihin.

Jottei parinsadan vuoden takainen maisema täysin pilaantuisi, vanhan kestikievarin muija on tarkkana saksalaisturistin maksaessa. Hymykään ei värähdä.

”Eihän tässä ruoassa ole kananmunaa eikä kalaa?” turisti kysyy.

”No siinähän lukee, että kasvisruokaa!” kivahtaa kestimuija. Näyttelee hän sitten roolinsa tai ei, virolainen kansallismaisema värittyy hänen puheestaan.

Saksalainen katsoo muijaa ihmeissään, nostaa tarjottimensa ja katoaa jupisten kievarin syrjäpöytään. Kunnioitus ei valitettavasti aina välity.