Suomen huumausainelainsäädäntö vuodelta 1972 laadittiin vuonna 1961 YK:n alaisuudessa solmitun kansainvälisen huumausaineyleissopimuksen (ns. Single Convention) velvoittamana. Sopimuksen tavoitteena oli turvata ihmiskunnan terveys ja hyvinvointi, eikä siinä kehotettu kriminalisoimaan käyttöä eikä käyttäjiä.

EU:n tuoreen huumeraportin mukaan nyt 50 vuotta myöhemmin huumeita on ”jokaiselle, kaikkea, kaikkialla” ja Suomi on nuorten huumekuolleisuudessa EU:n johtavia valtioita. Käytöstä säädetyn puolen vuoden vankeusrangaistuksen piti olla symbolinen viesti, että huumeiden käyttö ei kannata, mutta nyt järjestäytynyt rikollisuus hallitsee vankiloiden huumekauppaa. Mikä meni pieleen?

Huumeongelmaa tutkitaan ja siitä kirjoitetaan yleensä ylhäältä ja etäältä käyttäjiä tarkkaillen ja myös moralisoiden. Tampereen yliopiston tutkija, filosofian tohtori Katariina Parhi siteeraa kirjansa nimessä Saadaan vähän kamaa nuoren huumeiden käyttäjän runoa 1960-luvun lopun Helsingistä mutta kääntää katseen huumehoitosektorin alkuvuosiin ja sen kehittäjiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.

Kirjassa rajaudutaan Helsingissä ja sen ympäristössä toimiviin hoitoyksiköihin ja niiden keskeisiin henkilöihin. Parhi on perusteellisen arkistotyön lisäksi onnistunut haastattelemaan vielä elossa olevia suomalaisen huumepolitiikan pioneereja.

Nuorten huumeiden kokeilu ja käyttö koettiin uutena ja täysin erilaisena ongelmana kuin perinteinen alkoholistien tai vanhan liiton narkomaanien hoito. Ajateltiin, että huumeiden käyttäjä on kymmenen kertaa vaikeammin vieroitettava kuin alkoholisti. Valmiiden mallien puuttuessa kokeiltiin kaikkea.

Psykiatri Tor-Björn Hägglundin psykoanalyyttinen tulkinta riippuvuudesta korosti addiktiota viettityydytyksenä, joka oli jämähtänyt varhaiselle psykoseksuaaliselle kehitystasolle. Tämä lähestymistapa oli tarjolla vain harvoille, koska siihen kului paljon aikaa ja resursseja.

Psykiatri Claes Andersson johti Suomen mielenterveysseuran omistamaa Veikkolan parantolaa, jossa kokeiltiin muun muassa joogaa opettamaan potilaille rentoutumista ja keskittymistä. Hänen kaudellaan hoitolassa pyrittiin korostamaan potilaiden omaa vastuuta ja keskinäistä terapeuttista vuorovaikutusta. Potilaiden lyhytjänteisyyden lisäksi myös Anderssonin mielenkiinto suuntautui yhden vuoden jälkeen romaanien kirjoittamiseen.

Arkadian klinikan johtaja Aulis Junes korosti perheen merkitystä, eikä Arkadiassa lähdetty syväluotaamaan juurisyihin. Kotia ei klinikan periaatteiden mukaan voinut syyttää huumekokeiluista ja jengiytymisestä, vaan kilpailuyhteiskunta ei ollut lapsi- ja nuorisoystävällinen. Junes oli vakuuttunut siitä, että ympäröivä yhteiskunta vaikuttaa mielenterveyteen. Tämä aiheutti ristiriitaa ympäröivän yhteiskunnan kanssa, ja Junes sekä 22 klinikalla asunutta nuorta häädettiin vuonna 1978. Junes päätyi vanhaan puuhuvilaan Linnunlauluntielle Töölönlahden rantamaisemiin, missä hän edelleen asuu kaupungin häätö- ja remonttivaatimusten ristitulessa.

Hoidon sijaan Suomessa satsattiin kriminaalivalvontaan ja ennaltaehkäisyyn. Keskeisiksi vaikuttajiksi kirjassa nousevat lääkäri- ja farmakologipariskunta Juhana ja Pirkko Idänpää-Heikkilä (myöh. Pirkko Turpeinen-Saari) sekä ruotsalainen poliisipsykologi Nils Bejerot.

Vuoden 1961 huumausainesopimus ei velvoittanut käytön rankaisemista, minkä takia monissa maissa näin ei tehty. Tässä näkyvät eri maiden huumepolitiikan muotojen kulttuuriset ja sosiaaliset erot. Suomi oli vielä 1960-luvulla sodan traumatisoima yhteiskunta, jossa ei tuntunut olevan tilaa pehmeille arvoille. Lyhyen vasemmistolaisen kauden jälkeen alkoivat 1970-luvulla puhaltaa oikeistolaiset tuulet, mikä huumepolitiikassa merkitsi yksilön vastuun korostamista yhteiskunnallisten rakenteiden ja niiden muuttamisen sijaan.

Bejerotilaista huumepolitiikkaa

Idänpää-Heikkilät toivat 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen tutkijavuosiensa tuliaisina sekä amerikkalaisen reefer madness -kannabisvalistuksen että bejerotilaisen tartuntateorian huumeongelman selittämisessä. Vuonna 1971 Juhana Idänpää-Heikkilä esitti huumausaineneuvottelukunnan mietinnössä, että ”on huomattavasti edullisempaa uhrata varoja huumausaineiden käytön ennaltaehkäisyyn kuin kalliin hoito-organisaation luomiseen”. Käytön kriminalisointi oli Idänpää-Heikkilöiden mukaan tarpeellinen keino ennaltaehkäisystrategiassa, koska tämän ajateltiin estävän käyttöä. Käytöstä langetettavan puolen vuoden vankeusrangaistuksen ajateltiin toimivan symbolisena viestinä, että huumeiden käyttö ei kannata. Suomessa päädyttiin kriminalisoimaan käyttäjät, koska se on halpaa politiikkaa.

Juhana Idänpää-Heikkilä toimitti vuonna 1970 suomeksi Nils Bejerotin kirjan Huumausaineet – ihmisen ongelma, jossa todettiin, että jos kannabiksen käyttö leviää yhtä laajalle kuin tupakan ja alkoholin, merkitsee tämä länsimaisen sivilisaation loppua. Pirkko Idänpää-Heikkilä kertoi kansalle televisiossa, että kannabis aiheuttaa samanlaisia sikiövaurioita kuin talidomidi, tosin käyttäen amerikkalaista marihuana-termiä.

Uhkakuviin keskittyvän valistuksen ajateltiin karkottavan nuoret kokeilijat pois kannabiksen parista. Sekin on halpaa politiikkaa.

Bejerotin lanseeraaman huumeiden käytön tartuntamallin mukaan huumeongelman syy on huumeiden käyttäjä, joka tulee eristää yhteiskunnasta. Tämä toteutettiin demonisoimalla ja syrjäyttämällä käyttäjiä niin, ettei ole mitään myönteistä roolimallia. Tämäkin oli halpaa politiikkaa.

Helsingin huumepoliisin ensimmäinen johtaja Torsti Koskinen kertoo omaelämänkerrallisessa kirjassaan Helsingin huumeet 1966–1996 (1997) olleensa ensimmäinen suomalainen huumepoliisi, joka koulutettiin alalle Tukholmassa Bejerotin opissa.

Poliisihallituksen poliisiylitarkastaja Arto Hankilanoja nimittää tutkimuksessaan Poliisin salainen tiedonhankinta (2014) huumeongelman varjolla poliisin vuosikymmenien mittaan hankkimia kansalaisten urkintamenetelmiä Dirty Harry -ilmiöksi: ”Poliisille säädetty uusi salaisen tiedonhankinnan toimivaltuus johtaa myöhemmin tämän toimivaltuuden soveltamisalan laajentamiseen ja usein kokonaan uuteen toimivaltuuteen sekä näiden toimivaltuuksien laajentumiseen myös muiden esitutkintaviranomaisten kuin poliisin käyttöön.”

Kuka muokkaa tulevaisuutta?

Bejerotilaisuus on läpitunkeva juonne suomalaisessa huumepolitiikassa mutta huonosti tunnettu nykypäivän huumekeskustelussa. Sieltä kumpuavat ne vuodesta toiseen esitetyt fobiat ja ennakkoluulot, jotka ovat saaneet itsestäänselvän aseman huumekeskustelussamme.

Vuosikymmenien mittaan eri tahoilta on tullut perusteltuja vaatimuksia huumepolitiikan uudistamiseksi, mutta nämä ovat kaatuneet poliitikkojen vastustukseen. Kannabiksen käytön dekriminalisointia esittänyt kansalaisaloite kaatui eduskunnassa toukokuussa 2022. Oikeusoppineet esittivät kuulemistilaisuudessa kansanedustajille ihmisoikeusajattelun kehittyneen kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana länsimaiseen suuntaan siten, että käyttäjien kriminalisointi ei menisi enää läpi perustuslakivaliokunnassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen esitti karkean arvion, että kriminaalivalvonnan ja hoito- sekä ennaltaehkäisysektorin suhde resurssien jaossa on viiden suhde yhteen.

Dekriminalisoinnin vaihtoehtona eduskunnassa esitettiin nykyisen huumepolitiikan arviointia. Sekään ei mennyt läpi, vaan 50 vuotta vanhaa huumepolitiikkaa jatketaan vailla tutkittua tietoa sen vaikutuksista ja kustannuksista.

Päävastuun kantavat poliitikot. Vaalikampanjoinnissa vuosikymmen toisensa jälkeen ehdokkaat hokevat huumepoliittisiin kysymyksiin fraasia ”ensiksi hoito kuntoon!” Humaania Päihdepolitiikkaa ry. kysyykin oikeutetusti kesäkuussa julkaistussa kannanotossaan: ”Rankaisemmeko huumeita käyttäviä siksi, ettemme ole laittaneet hoitoja kuntoon?”

Tiedostamattomien pelkojen ja ennakkoluulojen alkuperästä tietoiseksi tuleminen on vapauttava kokemus, ja siinä on Katariina Parhin kirjan suuri ansio.

Pirkko Turpeinen-Saari päätyi tutkimuksessaan 1970-luvun nuorten kohtaloista nostamaan esille sen, että hyvä tunnelma kotona yhdistyi elämässä menestymiseen. Parhin haastattelema jo 82-vuotias Turpeinen-Saari kyseenalaistaa yli 50 vuotta sitten ajamansa politiikan: ”Nyt jos joku kysyisi, pitäisikö huumausaineet laillistaa, mä ehkä olisin sitä mieltä, että joo, pitäisi laillistaa.”

Tällainen arviointi johtaa kysymykseen: millainen meidän yhteiskuntamme olisi, jos huumesotaan yli 50 vuoden aikana käytetty rahamäärä olisi käytetty nuorison hyväksi?

Katariina Parhi siteeraa kirjansa lopuksi Helsingin nuorisoaseman johtajana aikoinaan toiminutta Tapani Aholaa: ”Vaikutusvaltaa on sillä, joka muokkaa tulevaa.”